"Ovatko nuo ihmiset", huusi hän tieltä niin äänekkäästi vartijalle, että Kasanakin kuulisi sen, "nähneet hyvän jumalan, molempain maailmojen herran kasvoja?" Ja kun tätä kysymystä seurasi epäävä vastaus, pitkitti hän ylimielisesti: "Yhtäkaikki! Silloin näkevät he kuitenkin minun ja kauniimman naisen kasvot, ja jos he sentähden toivovat armoa, niin on heillä oikeus. Sinä tiedät, kuka minä olen. Nuo yhteenkytketyt ovat kahleistaan päästettävät!"
Sitten viittasi hän johtajalle ja kuiskutti hänelle: "Mutta nyt ovat silmät pidettävät auki! Tuosta pensaan vieressä olevasta, entisestä päälliköstä, Hoseasta, en minä pidä. Kotiin palattuasi ilmoita itsesi minulle ja kerro miehestä. Jota hiljemmäksi hän on käynyt, sitä syvempään kourasee käteni kukkaroon. Ymmärrätkö?"
Johtaja kumarsi ja ajatteli sen ohessa: "Tarkastaa tahdon kyllä, prinssini, mutta siitäkin tahdon vaaria pitää, ettei kukaan koske myyräini henkeä. Jota vihaisemmat nämä herrat ovat, sitä verisemmät ja kummallisemmat ovat heidän toiveensa! Kuinka moni onkaan tullut samallaisilla esityksillä luokseni! Tuo tuolla vapauttaa noiden kurjain veitikkain jalat ja tahtoo samalla sieluani raskauttaa häpeällisellä murhalla! Siptah on kääntynyt väärän henkilön puoleen! — Hoi, Heten, pussi työkapineineen tänne ja myyräin kahleet pois!"
Sill'aikaa kuin viilat kirahtelivat hiekkakummulla tien ohella ja vangit vapautettiin jalkakahleistaan sekä sitten, vakuuden vuoksi, käsivarret sidottiin yhteen, kulkivat faraon sotajoukot eteenpäin.
Kasana oli kehoittanut prinssi Siptah'ta vapauttamaan noita onnettomia, jotka vietiin kurjuuteen, heidän rautaisesta kuormastaan ja samalla julkisesti tunnustanut, että hänestä oli sietämätöntä nähdä päällikön, joka niin usein oli ollut vieraana hänen huoneessaan, noin julmasti alennettuna. Ylimmäisen papin puoliso oli avustanut hänen anomustaan ja prinssin oli täytynyt myöntyä.
Josua tiesi, ketä hänen ja Efraimin oli kiittäminen tästä suosiosta, ja hän tunnusti sen kiitollisella ilolla.
Hänen käyntiään oli helpotettu, mutta levoton murhe raskautti yhä raskaammin hänen mieltään.
Sotajoukko, joka tuolla kulki, olisi riittänyt viimeiseen mieheen saakka hävittämään kymmenen kertaa suuremman joukon kuin hänen kansalaisensa olivat. Hänen kansansa ja sen mukana hänen isänsä ja Mirjam, joka hänelle oli tuskaa tuottanut, mutta jota hän kumminkin kiitti, että hän oli tien löytänyt, jonka hän jo vankeudessa oli tunnustanut ainoaksi oikeaksi, näkyivät hänestä olevan määrätyt veriseen loppuun; sillä kuinka voimallinen se jumala olikaan, jonka suuruutta naisprofeetta niin palavasti oli ylistänyt ja johonka hän itse hurskaalla ihmetyksellä oli oppinut katsomaan, täytyi harjaantumattomien ja varustamattomien paimenlaumojen varmasti ja pelastuksetta joutua allekynteen taistelussa tämän sotajoukon kanssa. Tämä visseys, jota kukin uusi, eteenpäin kulkeva joukko vain vahvisti, vihloi kovin hänen sieluansa. Koskaan ennen ei hän ollut tuntenut niin polttavaa tuskaa, ja se tuli sitäkin suuremmaksi, nähdessään noiden tuhansien tuttuine kasvoineen, joita hän itse vähää ennen oli komentanut, toisen johdolla ohikulkevan. Niitä kukistaakseen, jotka olivat hänen vertansa, menivät he tällä kertaa sotaan. Tämä tuskastutti häntä ja Efraimin käytös antoi hänelle uutta murheen aihetta. Sillä aina Kasanan ilmestymisestä saakka ja hänen välityksestään hänen ja kärsimystovereinsa puolesta oli Efraim jälleen käynyt mykäksi ja katseli levottomasti harhailevin silmin sotajoukon perään tai avaruuteen.
Nyt oli nuorukainenkin kahleista vapautettu ja Josua kysyi häneltä hiljaa, eikö häntä haluttaisi palata omiensa luo auttaakseen heitä noin valtavaa sotajoukkoa vastaan, mutta Efraim vastasi vain: "Eihän näiden sotalaumojen edessä ole muuta neuvoa kuin antautuminen. Mitä on meiltä sitten puuttunut ennen poislähtöä? Sinä olit heprealainen niinkuin hekin ja olet kuitenkin egyptiläisten seassa ollut voimallinen sotapäällikkö, ennenkuin seurasit Mirjamin kutsumusta! Sinun sijassasi olisin toisin menetellyt."
"Ja kuinka sitten?" kysyi Josua jyrkästi.