Toisessa lepopaikassa tuli tuo murheellinen isä avomielisemmäksi. Kostonhimo täytti hänen sielunsa ja samat tunteet otaksui hän tuolla ankaran näköisellä toverilla olevan, sillä hän huomasi hänen korkeammalta asemalta joutuneen onnettomuuteen. Entisellä tallien tarkastajalla oli käly, joka kuului faraon jalkavaimojen joukkoon, ja hänen ja oman vaimonsa kautta oli hän saanut kuulla, että suljettujen huoneessa suunniteltiin salaliittoa kuningasta vastaan. Hän luuli myöskin tietävänsä, kenenkä naiset aikoivat asettaa Menepteh'n sijaan.
Kun Josua katseli häntä kysyvästi ja epäilevästi, kuiskutti hän hänelle: "Siptah, kuninkaan orpana, ja hänen korkea äitinsä ovat salaliittolaisten johtajina. Päästyäni vapaaksi olen sinuakin muistava, sillä kälyni ei suinkaan minua armahda."
Sitten pyysi hän tietää, miksi Josuaa vietiin vuorikaivoksiin, ja hän tunnusti suoraan, kuka hän oli. Mutta kun egyptiläinen sai tietää, että hän oli heprealaisen kanssa kytketty yhteen, repi hän raivossaan kahleita ja kirosi kohtaloaan. Hänen vihansa lannistui kuitenkin pian tuon ihmeteltävän tyyneyden edessä, jolla hänen onnettomuus-toverinsa kärsi raskaintakin, ja Josualle oli mieluista, että tuo toinen enään harvemmin kiusasi häntä valituksilla ja kysymyksillä.
Monta tuntia sai hän nyt tästälähin häiritsemättä kulkea eteenpäin ja mielensä mukaan järjestää ajatuksiaan sekä selvittää itselleen noita suuria uusia tunteita, mitkä viimeksi kuluneina päivinä olivat valloittaneet hänen sieluansa, ja viihdyttää itseänsä uudessa kauheassa tilassaan.
Tämä hiljainen ajatteleminen ja vaipuminen itseensä teki hänelle hyvää ja ensi yön aikana vahvisti häntä syvä, virvoittava uni.
Kun hän heräsi, seisoivat laskevat tähdet vielä taivaalla ja muistuttivat häntä sykomorista Succothissa ja tuosta seurauksista rikkaasta aamusta, jolloin Mirjam oli voittanut hänet Jumalalleen ja kansalleen. Hänen päällään kaareili loistava taivaslaki ja niin selvästi ei hän ollut koskaan tuntenut korkeimman läsnäoloa. Hän uskoi hänen ääretöntä voimaansa ja ensikerran nousi hänessä toivo, että voimallinen, joka oli luonut taivaan ja maan, voisi löytää keinoja pelastaaksensa kansan, jonka hän oli omakseen tehnyt, egyptiläisen sotajoukon legiooneista.
Rukoiltuaan hartaasti Jumalaa levittämään suojelevan kätensä noiden voimattomien joukkojen yli, jotka kuuliaisina hänen käskylleen olivat jättäneet niin paljon taaksensa ja niin luottavasti olivat lähteneet epätietoista tulevaisuutta kohti, ja suljettuaan vanhan isänsä, jota ei hän itse voinut puolustaa, hänen erityiseen suojelukseensa, valtasi ihmeellinen rauha hänen sielunsa.
Vartijain huuto, kahleitten kalina, hänen kurjat onnettomuustoverinsa, jopa kaikki, mikä häntä ympäröi, muistutti häntä kohtalosta, mikä häntä odotti. Tukahduttavassa, kuumassa, rintaa ahdistavassa kaivosluolassa, puuttuen iloa hengittää vapaata ilmaa ja nähdä auringon valoa, kahleitten rasittamana, lyötynä ja häväistynä, nälkääntyneenä ja janoisena, henkeä ja ruumista näännyttävässä yksitoikkoisuudessa ollen päivät ja yöt, tulisi hän harmahtumaan orjatyössä ja kuitenkaan ei jättänyt häntä silmänräpäykseksikään tuo luottava usko, että tämä kauhea kohtalo olisi ennemmin määrätty jokaiselle muulle kuin hänelle ja että jotakin täytyi tapahtua hänen pelastuakseen siitä.
Marssin kestäessä itää kohti, mikä alkoi aamuhämärässä, kutsui hän tätä kallionlujaa uskallusta hulluudeksi, ja kuitenkin koetti hän pitää siitä kiinni, ja se onnistuikin hänelle.
Erämaan lävitse kulki tie ja muutaman tunnin nopean marssin jälkeen saapuivat he ensimäiseen, niinkutsuttuun "Setin linnaan." He olivat kirkkaassa erämaan ilmassa jo kauvan nähneet sen niin lähellä edessään, niinkuin se olisi ollut ampumamatkan päässä.