Kun hän vihdoin vankien kuljettajan kanssa lähestyi porttia ja tämä huomautti, että Josua vähemmin ansaitsi sellaista suosiota kuin heikommat vangeista, koska hän pakolaista, josta hän oli puhunut, oli pakoon auttanut, tarttui linnanpäällikkö hiuksiinsa ja lausui:
"Minä olisin mielelläni osoittanut hänelle jonkinlaista ystävyyttä, vaikka hän vielä on minulle monenmoista velkaa; mutta jos seikka on sellainen hänen kanssaan, niin jätämme mieluummin viinin sikseen; te olette jo muutoinkin kyllin kauvan levähtäneet!"
Harmissaan kehoitti nyt vankien kuljettaja lähtöön ja vei tuon onnettoman joukon syvempään erämaahan kohti vuorikaivoksia.
Tällä kertaa kulki Josua kumarruksissa. Koko hänen olentonsa kohosi onnettomuutta vastaan tulla tänä ratkaisevana aikana kuljetuksi läpi erämaan, kaukana kansastaan ja isästään, joiden tiesi olevan suuressa vaarassa. Hänen johtonsa alla olisivat vaeltajat ehkä löytäneet jonkun neuvon. Hän puristi nyrkkiään ajatellessaan kytkettyä ruumistaan, mikä esti häntä kansalaistensa hyväksi käyttämästä mitä hän hengessään mietti, mutta kuitenkaan ei hän kadottanut rohkeuttaan, ja niin usein kuin hän itsekseen sanoi kansan olevan hukassa ja täytyvän tässä taistelussa joutua allekynteen, kuuli hän sisällisellä korvalla tuon uuden nimen, minkä Jumala oli hänelle antanut, ja tässä leimahti viha ja ylenkatse kaikkia vastaan, mikä oli egyptiläistä, täyteen liekkiin, jolle päällikön käytös antoi uutta virikettä. Koko hänen olentonsa oli kauheimmassa häiriössä, ja kun vankien kuljettaja huomasi hänen hehkuvat poskensa ja hänen silmäinsä kolkon näön, luuli hän tämän vahvan miehen kuumeen kouristamaksi, jonka uhriksi niin monet vangit marssin kestäessä olivat joutuneet.
Kun tuo onneton joukko pimeän tullessa etsi yölepoa keskellä erämaata, riehui ja raivosi Josuan sydän, ja mitä hänen ympärillään tapahtui, soveltui hyvin yhteen hänen sielunsa levottomuuteen, sillä mustat pilvet olivat taas nousseet pohjoisesta ja mereltä päin, ja ennenkuin salamia ja ukkonen murtausivat esiin ja sade syöksi tulvillaan alas, vierittivät ja ajoivat ulvovat ja vinkuvat tuulenpuuskat suuria joukkoja kuumaa hiekkaa levähtävien vankien ylitse.
Sittenkuin paksut pölykerrokset olivat olleet heidän peittonaan, tulivat lammikot ja lätäköt heidän vuoteikseen. Vartijat olivat sitoneet heidät käsivarsista ja jaloista yhteen ja pitelivät, sateesta märkinä ja vapisevina, nuorain päitä käsissään; sillä musta niinkuin heidän valkeansa hiilet, jonka rankkasade oli sammuttanut, oli tämä yö, ja kuka olisi voinut seurata pakenevaa sellaisessa pimeydessä ja Jumalan ilmassa.
Mutta Josua ei ajatellut salaista pakoa. Sill'aikaa kuin egyptiläiset vapisivat ja vaikeroivat, luullen kuulevansa Sethin jyrisevää ääntä, ja sokaisevat tulisoihdut leimahtelivat pilvistä, tunsi hän vain vihastuneen Jumalan läheisyyden, jonka kiivaus ja viha oli hänenkin. — Hän tunsi itsensä hänen kaikkia murtavan kaikkivaltiaisuutensa todistajaksi ja ylpeämpänä kohosi hänen rintansa, kun hän itsekseen kertoi olevansa kutsuttu kantamaan valtavista valtavimman miekkaa.
Kahdeskymmenes Luku.
Myrsky, mikä nousi pimeän tullessa, kohosi niemekkeenkin ylitse. Järvet kävivät korkeissa laineissa ja ruokomeri, joka lykkäsi siihen etelästäpäin poukaman, niinkuin iilin tuntosarvet, oli aivan raivoissaan.
Tuonnempana pohjoisessa, missä faraon sotajoukko etelän Migdolin, Etham-linjan vahvimman linnoituksen, suojaan oli leiriytynyt, tuiskusi myrskyn pyörittämä hiekka ilmassa ja kuninkaan ja etevämpien korttelissa olivat vasarat alituisessa liikkeessä, joilla telttapylväitä lyötiin syvempään maahan; sillä tuulen tempomat peitot, villa- ja pellavakankaat, mitkä muodostivat faraon ja hänen seurueensa liikkuvat asunnot, uhkasivat nykäistä tukevia pylväitä irti.