Pohjassa riippui mustia pilviä, mutta kuu ja tähdet olivat usein näkyvissä ja toisinaan välähti kaukainen salama pimeydessä. Taivaan vesi näkyi tänään välttävän tätä sateetonta maankaistaletta ja kaikkialla loimusi nuotioita, joita sotilaat taajoissa, kaksinkertaisissa piireissä ympäröivät, ikäänkuin elävänä suojana, estääkseen myrskyn hajoittamasta heitä toisistaan.
Vartijoilla oli raskas palvelus; sillä vaikka ilma oli tukahduttava, huolimatta pohjatuulesta, puhalsi se kuitenkin täysillä palkeilla ja tuprutti aina uutta hiekkaa kasvoihin.
Leirin pohjoisimmalla portilla astui ainoastaan kaksi vartijaa, väijyen edes ja takaisin, mutta ne olivat kylläksi, sillä pahan ilman tähden ei ollut ketään näkynyt, joka olisi pyytänyt päästä ulos tai sisään. Vasta kolme tuntia auringonlaskun jälkeen ilmestyi eräs solakka, nuori mies, puoleksi poika, puoleksi nuorukainen, joka vakavin askelin lähestyi vartijoita näyttääkseen heille lähettilään merkkiä ja kysyäkseen heiltä prinssi Siptah'n telttiä.
Hänellä näkyi olleen vaivalloinen matka, sillä hänen paksut, mustat hiuksensa olivat epäjärjestyksessä ja hänen jalkansakin olivat pölyllä ja kovettuneella savella peitetyt. Kuitenkaan ei hän herättänyt mitään epäluuloa; sillä hänellä oli itsetietoisen, vapaan ryhti, hänen lähettiläsmerkkinsä parhaimmassa järjestyksessä ja näyttämänsä kirje oli todellakin osoitettu prinssille. Eräs jyvävarastojen kirjuri, joka toisten virkamiesten ja alapäällikköjen kanssa istui lähimmän nuotion ääressä, oli sen vahvistanut.
Kun nuorukaisen ulkonäkö miellytti useimpia ja hän tuli Taniksesta ja toi ehkä uutisia, tarjottiin hänelle paikka ja osa ateriasta nuotion ääressä; mutta hänellä oli kiire.
Kiittäen epäsi hän tarjouksen, vastasi kysyville lyhyesti ja nopeasti ja pyysi lepääviltä liehtaria. Sellainen annettiinkin hänelle viipymättä. Mutta pian sai hän nähdä, ettei ollutkaan aivan helppo päästä, kuningasperheesen kuuluvan henkilön luo; sillä faraon, hänen sukulaisensa ja arvomiesten teltat olivat erityisessä, raskasaseisten kilvillä aidatussa paikassa, leirin keskustassa, ja kun hänen piti astua tälle paikalle, neuvottiin hän toisesta toiseen ja hänen lähettiläsmerkkinsä ja prinssin kirje tarkastettiin moneen kertaan. Hänen liehtarinsakin lähetettiin takaisin ja hänen sijaansa astui eräs korkea herra, jota kutsuttiin kuninkaan silmäksi ja korvaksi, ja joka rupesi työskentelemään kirjeen sinetin kanssa. Lähettiläs pyysi kuitenkin jyrkästi sitä takaisin saadakseen ja niinpian kuin hänellä taaskin oli se kädessään ja hänelle osoitettiin kahta toisensa vieressä seisovaa, myrskyssä heiluvaa telttaa, joista toisessa majaili prinssi Siptah, toisessa Kasana, Hornecht'in tytär, jota hän oli kysynyt, kääntyi hän sen hovimiehen puoleen, joka astui ensimäisestä teltasta ulos, näytti hänelle kirjoituksen ja pyysi häntä viemään hänet prinssin luo. Mutta hovimies tarjoutui hänen sijassaan viemään kirjeen herralle, jonka hovimestari hän oli ja Efraim — sillä hän oli lähettiläs — oli valmis siihen suostumaan, jos hän oitis toimittaisi hänelle pääsyn nuoren lesken luo. Hovimestari näkyi suuresti huolehtivan saadakseen kirjoituksen käsiinsä ja tarkasteltuaan Efraimia kiireestä kantapäähän saakka kysyi hän, tunsiko hän Kasanan, ja kun toinen tämän myönsi ja lisäsi itsellään olevan suullisen sanoman, sanoi egyptiläinen hymyillen: "Hyvä sitten, mutta sellaisilta jaloilta täytyy meidän suojella mattojamme ja sinä näyt minusta muutoinkin väsyneeltä ja tarvitsevasi jotakin vahvistavaa. Seuraa minua!"
Sitten vei hän hänet pienen teltan luo, jonka edustalla eräs vanha orja ja eräs toinen, joka tuskin oli päässyt lapsuuden vuosistaan, istuivat valkean ääressä ja lopettivat ehtooateriansa valkosipuli-kimpulla. Nähtyään herransa kavahtivat he pystyyn, mutta hän käski vanhuksen pesemään lähettilään jalat, nuoremman taas pyytämään hänen nimessään lihaa, leipää ja viiniä prinssin keittäjiltä. Sitten vei hän Efraimin telttaansa, jota lyhty valaisi, ja kysyi häneltä kuinka hän, joka ei näkynyt olevan orja eikä halpa-arvoinen poika, oli saanut niin kurjan näön. Siihen vastasi lähettiläs, että hän tiellä oli sitonut erään pahasti loukkaantuneen haavoja helmansa yläliepeellä ja nyt kopeloi hovimies oitis säiliötään ja ojensi hänelle hienon liinasen.
Efraimin vastaus, joka todellakin oli lähes totta, oli antanut hänelle niin vähän ajatuksen aihetta ja kuulunut niin suoralta, että hovimestari uskoi sen ja tämän hyvyys näkyi Efraimista ansaitsevan kaikkea kiitosta, jonka vuoksi ei hän myöskään sanonut vastaan, kun hovimestari, sinettiä rikkomatta, harjaantuneella kädellä, käsitteli kokoonkäärittyä papyruskääröä, eroitti toisistaan yksityisiä lehtiä ja kurkisteli aukkoihin nähdäkseen kirjeen sisältöä. Samalla leimahtivat hovimiehen ympyriäiset silmät kirkkaasti ja nuorukaisesta näytti, niinkuin olisivat tämän miehen kasvot, mitkä ensin täyteläisyydessään ja siloudessaan näkyivät kuvastavan suurta sydämen hyvyyttä, kissan kasvojen näköiset.
Kohta kun hovimestari oli päättänyt tehtävänsä, kehoitti hän nuorukaista vahvistamaan itseänsä kaikessa levossa ja esiintyi vasta sittenkun Efraim hyvin puhdistettuna, uudella liinaisella siteellä nilkkainsa ympäri ja voidelluilla, lemuavilla hiuksilla, oli kurkistanut peiliin ja juuri oli panemaisillaan leveän kultaisen rannerenkaan käsivartensa ympäri.
Tässä oli hän viipynyt hyvän aikaa; sillä hän tiesi menevänsä suuria vaaroja kohti; mutta tämä rengas oli hänen ainoa kallis omaisuutensa ja vankeudessa ollessaan oli hänellä ollut vaivaa salata se liepeensä alla. Hänellä voi vielä olla siitä hyötyäkin; mutta; pannessaan sen päälleen enensi hän vaaraa tulla tunnetuksi.