Jännityksissä ollen seurasi hän pakolaisen kertomusta ja keskeytti hänet usein osaa-ottavilla kysymyksillä.
Että nuo tuskalliset päivät ja yöt, mitkä olivat hänen takanaan, olivat niin onnellisesti päättyneet, tuntui hänestä autuaalta unelta, niinkuin hämärältä tarinalta, eikä pikaria, minkä Kasana ahkerasti täytti, olisi tarvittukaan tehdäkseen hänestä vilkkaan kertojan.
Puheliaampana kuin koskaan ennen kuvaili hän; kuinka hän rotkossa oli sattunut irtonaisille kiville ja niiden mukana päistikkaa suistunut syvyyteen. Tuolla alhaalla oli hän luullut kaikki kadotetuksi; sillä kohta kun hän oli sorasta vapautunut, mikä häntä peitti, rientääkseen suolalammikolle, oli hän kuullut vartijain vihellyksen.
Mutta lapsuudesta aikain oli hän ollut hyvä juoksemaan, ilmansuunnan tuntemisen tähtein valossakin oli hän oppinut kotikentillä ja niin oli hän katsomatta oikeaan tai vasempaan rientänyt eteenpäin, niin paljon kuin jalat vain kannattivat, etelää kohti ja yhä vain etelään. Usein oli hän pimeässä kompastunut kiviin ja erämaan kuoppiin, mutta vain nopeasti noustakseen ja edemmäksi kiiruhtaakseen, syöstäkseen etelään, missä hän tiesi Kasanan olevan, hänen, jonka vuoksi ei hän välittänyt mitä viisaammat olivat hänelle neuvoneet, hänen, jonka vuoksi hän oli valmis uhraamaan hengen ja elämän.
Mistä hän sai rohkeutta tätä tunnustamaan, ei hän tietänyt, ei Kasanan lyönti viuhkalla eikä imettäjän uhkaava huuto "katsoppas vain poikaa!" hillinneet häntä, ei; hänen säteilevät silmänsä etsivät ennemmin tästälähin, kuten ennenkin, hänen silmiänsä, kertoessaan eteenpäin.
Toisen koiran, joka oli hänen kimppuunsa hyökännyt, oli hän heittänyt kalliota vasten, toisen karkoittanut kiven heitoilla, kunnes se ulvoen oli paennut pensaikkoon. Toisia vainoojia ei hän ollut nähnyt yöllä eikä koko seuraavana päivänä. Vihdoin oli hän jälleen löytänyt kuljetun tien ja maakansaa, jotka osoittivat hänelle tien, jota faraon sotajoukko oli kulkenut. Puolipäivän aikana oli hän väsymyksen valtaamana nukahtanut erään sykomorin varjoisaan siimekseen ja herättyään oli aurinko jo mailleen menemäisillään. Kovin oli hän nälissään ollut ja sentähden oli hän ottanut muutamia nauriita läheisestä kedosta. Mutta sen omistaja oli äkkiä juossut uhaten eräästä vesihaudasta hänen kimppuunsa ja tuskalla oli hän päässyt häntä pakoon.
Osan yöstä oli hän tietä pitkin vaeltanut, mutta sitten oli levähtänyt erään kaivon ääreen; sillä hän tiesi, että petoeläimet kammoksuvat paljon käytyjä paikkoja.
Auringonlaskun jälkeen oli hän pitkittänyt marssiaan ja oli seurannut tietä, jota sotajoukkokin oli kulkenut. Kaikkialla oli hän löytänyt sen jälkiä, ja kun hän vähää ennen puoltapäivää uupuneena ja nälissään oli tullut erääsen kylään, joka sijaitsi Setikanavan kastelemalla viljellyllä maakaistaleella, mietti hän itsekseen, josko hänen pitäisi myydä kultaisen rannerenkaansa saadakseen voimallisempaa ravintoa sekä hankkiakseen itselleen vähän hopeata ja kuparia. Mutta häntä huoletti, että häntä pidettäisiin ehkä varkaana ja että hän uudelleen joutuisi vankeuteen, sillä hänen hameensa oli orjantappuroissa revennyt ja anturat olivat jo kauvan aikaa sitten pudonneet jaloista. Hän oli luullut, että kovasydämisetkin surkutteleisivat hänen kurjuuttansa, ja sentähden oli hän kolkuttanut erään talonpojan ovea ja kerjännyt, niin katkeralta kuin se hänestä tuntuikin. Mutta maanmieheltä ei hän ollut saanut muuta kuin sen pilkallisen kehoituksen, että niin nuori, voimakas poika voisi kyllä liikuttaa käsivarsiaankin ja saattaisi jättää armolahjat heikoille ja vanhoille. Eräs toinen talonpoika oli uhannut häntä lyödäkin; mutta kun hän jo allapäin vaelsi eteenpäin, oli eräs nuori vaimo, jonka hän oli huomannut tuon raivoisan talonpojan huoneen edustalla, seurannut häntä ja pistänyt leivän sekä muutaman taatelin hänen käteensä ja nopeasti kuiskannut hänelle, että kylää oli faraon läpikulkiessa liiaksi verotettu, muutoin olisi hän parempaakin antanut hänelle.
Niin hyvältä kuin tämä odottamaton lahja, minkä hän oli nauttinut lähimmällä kaivolla, ei ollut vielä mikään juhla-ateria hänelle maistunut; mutta hän ei maininnut Kasanalle, että se oli tullut hänelle karvaaksi epäilyksen vuoksi josko hänen pitäisi täyttää Josuan kehoitus palata kansalaistensa luo vai noudattaa ikäväänsä, mikä veti hänet Kasanan luo.
Epätietoisena oli hän vaeltanut eteenpäin, mutta sallimus näkyi ottaneen huolekseen tien osoittamisen hänelle; sillä sittenkuin hän oli vaeltanut noin puolen tuntia ja vihdoin aution maan lävitse, oli hän tien ohella tavannut erään nuoren, ikäisensä miehen, joka valittaen piteli jalkaansa käsillään. Hän oli säälien lähestynyt häntä ja oli ihmeekseen tuntenut hänet Kasanan isän edelläjuoksijaksi ja lähettilääksi, jonka kanssa hän usein oli puhunut.