"Apu, meidän nopea nubialainen juoksija?" keskeytti nuori vaimo hänet ja Efraim myönsi sen sekä kertoi sitten vielä, että lähettiläs oli tullut lähetetyksi viemään niin pian kuin mahdollista kirjeen prinssi Siptah'lle, ja nopeajalkainen poika, joka oli tottunut juoksemaan herransa jalojen hevosten edellä, oli kulkenut tietä niinkuin nuoli ja olisikin kaksi tuntia myöhemmin ennättänyt päämaaliin, ellei hän olisi jalkaansa tallannut vaunun pyörän rikkoman pullon teräviin säröihin, — ja hänen haavansa oli tullut syväksi ja hirveäksi.
"Ja sinä autoit häntä?" kysyi Kasana.
"Mitä taisin minä muuta?" kuului vastaus. "Olihan hän jo puoleksi uupunut veren vuodosta ja kalpea kuin kuolema. Niin kannoin minä hänet lähimpään vesihautaan ja pesin hänen haavansa puhtaaksi ja voitelin ne hänen balsamillaan."
"Vuosi sitten panin minä itse tuon pienen rasian hänen taskuunsa", vakuutti tuo helposti liikutettu imettäjä ja kuivasi silmiään; mutta Efraim vahvisti sen, sillä Apu oli kiitollisesti kertonut sen hänelle. Sitten pitkitti hän taas:
"Hameeni liepeen repäsin täydellisesti palasiksi ja sidoin hänet niinhyvin kuin osasin. Sitten kehoitti hän minua ehtimiseen kiiruhtamaan ja otti esiin lähettiläsmerkin ja kääryn, mitkä hänen herransa oli hänelle antanut, ja tietämättömänä onnettomuudestani pyysi hän minua, hänen sijassaan, viemään kirjeen prinssille. Oi kuinka kernaasti otinkaan sen huolekseni ja toinen tunti ei ollut vielä kulunut, kun minä saavutin leirin. Kirje on prinssin käsissä ja täällä olen minä ja huomaan sinusta, että se ilahduttaa sinua. Mutta niin onnellinen kuin minä olen istuessani täällä jalkaisi juuressa ja katsellessani sinua, niin kiitollinen kuin minä olen, ettäs olet minua kuullut, ei ole varmaan kukaan ollut, ja kytkekööt minut vaikka jälleen kahleisiin, tyynesti tahdon sen kärsiä, kun sinä minulla vain hyvänä pysyt! Oi, olihan onnettomuuteni niin suuri! Ei ole minulla isää eikä äitiä eikä ketään, joka minua rakastaa. Mutta sinä, sinä ainoasti olet minulle kallis ja ethän todellakaan sysää minua luotasi?"
Aivan haltioissaan oli hän huudahtanut viimeiset sanat ja innostuksen vallassa sekä viimeisten päiväin ja hetkien kauhistavien ponnistusten perästä voimattomana hillitsemään eteenpäin riehuvia tunteita, nyyhki nuorukainen, joka vielä oli niin lähellä lapsuutensa vuosia ja huomasi itsensä kokonaan asetetuksi oman onnensa varaan ja kaikesta erotetuksi, mikä ennen oli ollut hänen turvansa ja suojansa, ja arkana niinkuin hätäinen nuori lintu, joka etsii turvaansa äidin siipein suojassa, kätki hän tulvivissa kyyneleissä päänsä Kasanan helmaan.
Silloin valtasi lämmin sääli tuon helläsydämisen nuoren naisen ja hänen silmänsä tulivat kosteiksi. Ystävällisesti laski hän kätensä hänen päälaelleen ja tuntiessaan tuon itkevän ruumiin värisevän nosti hän hänen päätänsä molemmin käsin, suuteli hänen otsaansa ja poskiansa, katseli kostein silmin hymyillen hänen silmiinsä ja huusi: "Sinä kurja, narrimainen nuorukainen! Miksi en sitten olisi sinulle hyvä tai ajaisin sinut tyköäni pois? Sinun enosi on minulle ihmisistä rakkain ja olethan sinä ikäänkuin hänen poikansa. Teidän hyväksenne olen ottanut omakseni jo paljon huolta, minkä minä muutoin olisin poistanut tyköäni kauvaksi, kauvaksi!… Mutta nyt se pitkittyköön ja mitä muut minusta ajattelevat ja sanovat, siitä en huoli, kunhan vaan tuo ainoa onnistuu, minkä vuoksi uhraan ruumiini ja henkeni ja kaikki, mitä minä muutoin pidän arvossa! Odota vain, sinä kurja hillimätön poika". — ja tässä suuteli hän häntä toistamiseen poskille — "Onnistuu kai minulle tasoittaa tie sinulle! Mutta nyt on kylliksi!"
Tämä kehoitus kuului jälleen vakavammalta ja sen tarkoituksena oli hillitä tuon innokkaan pojan kasvavaa kiihkoa. Mutta äkkiä ponnahti hän ylös ja huusi tuskallisen hätäisesti: "Pois, pois paikalla!"
Miehen askeleet, jotka lähestyivät telttaa ja imettäjän varoittava sana, olivat ajaneet tämän ankaran käskyn nuoren vaimon huulille ja Efraimin tarkka kuulo käsitti hänen levottomuuttaan sekä vaati häntä seuraamaan vanhusta pimeään huoneesen ja siellä huomasi hän, että muutaman silmänräpäyksen viipyminen olisi ilmaissut hänet; sillä jo aukeni teltan esirippu ja eräs mies astui keskisen huoneen läpitse, missä Kasana — nuorukainen kuuli sen hyvin — tervehti uutta vierasta liiankin ystävällisesti ja ikäänkuin hämmästyisi hän hänen myöhäisestä tulostaan.
Imettäjä oli sillävälin temmannut oman kauhtanansa, heittänyt sen pakolaisen alastomille hartioille ja kuiskuttanut hänelle: "Ole ennen auringon nousua teltan läheisyydessä, mutta älä astu sinne, henkesi uhalla, ennenkuin minä huudan sinua. Sinulla ei ole isää eikä äitiä ja minun lapseni, Kasana — oi, sitä kultaista, rakastavaa sydäntä! — kaikesta hyvästä on hän parhain, mutta kelpaako hän kokemattoman huimapään ohjaajaksi, se on toinen kysymys. — Kertomuksesi kestäessä olen minä monenlaisia ajatellut ja koska minä tarkoitan sinulle hyvää, niin tahdon minä sanoa sinulle: Sinulla on eno, joka — lapsellani on kyllä oikein — joka kaikista miehistä on parhain ja minä tunnen ihmiset. Mitä hän sinulle neuvoo, tee se; sillä se on sinulle varmaankin terveellistä! Tottele häntä! Ja jos hänen käskynsä vie sinut kauvaksi täältä ja Kasanan luota, niin sen parempi sinulle. Me kuljemme vaarallisia teitä ja ellei se tapahtuisi Hosean tähden, niin olisin minä koettanut molemmin käsin pidättää häntä. Mutta hänen tähtensä — minä olen vanha vaimo; mutta tämän miehen tähden, menisin vielä vaikka tuleen. Todella surettaa minua enemmän kuin voin sanoakaan tämän puhtaan, sydämestään hyvän lapsen ja sinun tähtesi, jonka kaltainen minun poikani kerran oli, ja sentähden kerron minä vain: Noudata enoasi, poika! Tee niin, muutoin joudut hukkaan ja se olisi vahinko!"