Odottamatta vastausta lykkäsi hän pojan telttaseinäin välillä olevaa aukkoa kohti ja odotti kunnes Efraim pääsi ulos. Sitten pyyhki hän silmiään ja astui niinkuin sattumalta valaistuun huoneesen, mutta Kasanalla ja hänen myöhäisellä vieraallaan oli asioita toimitettavia, jotka eivät sietäneet todistajaa ja hänen "rakas lapsensa" salli hänen ainoastaan sytyttää lampun kolmihaaraisen kynttiläjalan vieressä ja käski hänen mennä levolle.
Hän totteli häntä ja pimeässä huoneessa, missä hänen vuoteensa oli hänen emäntänsä vieressä, laskeusi hän levolle, kätki kasvonsa käsiinsä ja itki.
Imettäjästä tuntui niinkuin olisi maailma mullin mallin. Hän ei enään käsittänyt Kasanaa, sydänkäpystään, sillä hän antoi puhtauden ja kunnian alttiiksi miehelle, joka — sen tiesi hän — oli hänelle vastenmielinen.
21 Luku.
Sen teltan varjossa, josta Efraim oli hiipinyt ulos, kyyristyi hän alas ja painoi korvansa aivan kudottuun seinään kiinni. Varovasti oli hän tehnyt pienen aukon telttavaatteen neulomukseen ja niin voi hän nähdä ja kuulla mitä tuon rakastetun vaimon valaistussa huoneessa tapahtui.
Myrsky pidätti jokaisen, jota ei palvelus kutsunut ulos, teltassa, ja Efraimin tarvitsi sitä vähemmin peljätä, jota syvemmällä varjossa se paikka oli, missä hän piiloutui. Imettäjän kauhtana peitti hänet ja vaikka kylmän väreet yhtä mittaa väristyttivät hänen nuoria jäseniään, niin oli siihen syynä tuo katkera tuska, mikä vihloi hänen sieluansa.
Prinssi, suuri ja mahtava oli se mies, jonka rintaa vasten hän näki Kasanan nojaavan päätänsä, eikä tuo huikenteleva vaimo aina estellyt tuota rohkeata miestä, kun hänen suunsa etsi noita huulia, joiden suuteloa hän niin kiihkoisesti halasi.
Hänelle, Efraimille, ei ollut Kasana mitään velkaa, mutta hänen enolleen kuului hänen sydämensä, hänelle oli hän ennen kaikkia miehiä antanut etusijan, hänen vapauttamisekseen oli hän selittänyt olevansa valmis ottamaan kauheintakin tehdäkseen ja nyt näki hän omin silmin, että hän oli kavala ja uskoton, että hän salli toisellekin, mitä ainoastaan yhdelle ainoalle kuului. Hänellekin oli hän osoittanut ystävyyttään, mutta ne olivat vain muruja, mitkä Hosean pöydältä putosivat, hän oli — sen tunnusti hän punastuen — tehnyt äsken ryöviön enoltaan ja kuitenkin tunsi hän itsensä haavoitetuksi, loukatuksi, petetyksi ja palavan mustasukkaisuuden villitsemäksi enonsa puolesta, jota hän kunnioitti, ja jota hän rakastikin, jos kohta hän olikin asettunut hänen toiveitaan rastaan.
Ja Hosea? Niinkuin hän itse ja niinkuin tuo ruhtinaallinen herra tuolla ja jokainen, täytyi hänenkin tuntea kaipausta hänen peräänsä huolimatta hänen omituisesta käytöksestään kaivon luona tien ohessa — eihän ollut muu mahdollista — ja nyt nautti Kasana, turvattuna tuon onnettoman vangin vihasta, uskottomana toisen lemmestä!
Siptah, hän oli kuullut sen heidän viimeisessä kohtauksessaan, oli hänen enonsa vihollinen ja juuri hänelle kavalsi hän tuon rakastetun!