Jokainen kasvojenpiirre ilmaisi, kuinka tuon vanhan riitelevä ääni ja kiivas puhe tekivät hänelle, pahaa, mutta hän ei voinut saattaa häntä vaikenemaan kuuluvilla sanoilla, sillä ääni petti hänet. Ainoastaan laihalla kädellänsä rauhoittavasti viitaten ja rukoilevilla silmillä koetti hän tuottaa itsellensä lepoa.
Xanthe näki ja tunsi, että hänen isänsä tunsi tuskaa, ja huusi senvuoksi pelotta ja päättävästi:
"Sinä vaikenet nyt, Semestre, sillä sinun tönimisesi vahingoittaa isää!"
Nämä sanat yllyttivät emännöitsijän vihaa, sen sijaan että ne olisivat sitä lauhduttaneet, ja puoleksi vihoitettuna, puoleksi itkien huusi hän:
"Sinne astihan sen täytyi käydä. Lapsi käskee eukkoa. Mutta ettäs sen tietäisit, Lysander, minä en anna itseäni pilkata aivan kuin narria. Tuo hävytön Mopsos on sinun vapautetun orjasi lapsi ja on palvellut kalliista palkasta tätä taloa, mutta hän on tehnyt sitä liian kauan, sillä vielä, tänä päivänä täytyy hänen jättää se. Hän taikka minä! Jos sinä tahdot pitää häntä, niin muutan minä Agrigentiin lasten-lasteni ja tyttäreni luo, jotka minua jokaisen sanansaattajan kautta kutsuvat luoksensa. Jos tuo julkea poika on sinulle mieluisampi kuin minä, niin jätän minä tämän kiittämättömyyden paikan. Agrigentiin…"
"Agrigentissa on kaunista!" keskeytti häntä silmänkääntäjä ja osoitti sormella pontevan selvästi tuon kehutun kaupungin suuntaan.
"Siellä on ihanaa", huusi vanhus, "niin kauan kun ei tapaa kadulla kääpiöitä semmoisia kuin sinä."
Emännöitsijä veti suurella ponnistuksella uutta henkeä, ja hänen herransa käytti hyväksensä tätä väliaikaa, sanoaksensa rukoilevasti ja hiljaisella äänellä kuin avutoin lapsi, jolta tahdotaan ottaa pois sitä, joka hänelle on rakkahinta:
"Mopsoksen täytyy mennä pois, tuon hauskan Mopsoksen; ei kukaan ymmärrä niin hyvin nostaa tahi kantaa minua."
Nämä sanat lepyttivät Semestren vihaa ja alentaen ääntänsä vastasi hän herrallensa: