"Mene vaan ja tarkastele purjeita, ja kun sinä näet meidän, kiiruhda tänne ja sano Chlorisille, että hän kutsuisi minua, sillä minun täytyy Kyprisin temppeliin.
"Sinunko?" kysyi Xanthe ja nauroi.
"Minun, ja sinun sopii kaikkein vähemmin pilkata tätä käyntiä, jotta sinä voisit seurata minua."
"En! Minä leikkaan ruusuja."
Nämä sanat olivat lausutut semmoisella äänellä, jota emännöitsijä tunsi.
Joka kerran kuin Xanthe vaan käytti sitä, pysyi hän lujana tahdossansa ja teki, mitä itse tahtoi; mutta Semestre, joka ei tavallisesti koskaan myöntänyt, ett'ei hänen kuulonsa ollut samanlainen kuin aikaisempina vuosina, käytti mielellään semmoisissa tilaisuuksissa kuurouttansa hyväksensä, välttääksensä viisaasti peräytymistä.
Tänään varsinkin kartti hän härsyttää tuota helposti liikutettua tyttöä, ja vastasi senvuoksi:
"Mitä sinä sanoit? Eiköhän se olisi sentään parasta, että sinä menisit ruusujen luo, kyyhkyseni? Kiiruhda nyt, sillä laiva, jonka perään sinä aiot katsella, kantaa sinun onneasi. Kuinkahan kauniilta tuo koristus, jonka Leonax tuo sinulle, mahtaneekaan näyttää. Jotain sen vertaista, luulen minä, emme me ole täällä vielä koskaan nähneet. Eivätpä minuakaan raukkaa unhoittaneet, sillä minä olen kuullut hoettavan puvusta semmoisesta, jota rouvat kantavat. Se on, — se olisi; — no kyllähän me tulemme näkemään!"
Hiljaa naureskellen ja melkein häveliäästi katsoi hän puhuessaan maahan, kehoitti Xanthea vielä kerran kutsuttamaan häntä, niinpian kuin laiva Messenestä alkaisi näyttäymään, ja hoiperoitsi sitte myrttisauvaansa nojautuneena alas tietä pitkin, joka vei jumalattaren temppeliin.
Xanthe ei mennyt paikalla alas merelle; päinvastoin lähestyi hän ensin enonsa huonetta, hakeaksensa silmillänsä Phaonia tuolla.