Kun ei hän voinut huomata häntä talleista eikä viikunaoksilla ympäröidystä säleistö-käytävästä talon vieressä, kääntyi hän nopeasti pois ja tukahdutti ylpeydestä halun huutaa Phaonia.
Tiellä merelle mennessä tapasi hän ensin enonsa leveähartiaisen orjan.
Hän pidätti tätä ja kyseli Phaonia tarkoin.
Semestre ei ollut valehdellut. Phaon ei yhä vieläkään ollut palannut kotia yölliseltä lennoltaan, ja useampiakin päiviä sitten oli hän tullut kotiin vasta vähän ennen auringon nousua.
Ei, Phaon ei ollut mies, tarjoomaan hänen kipeälle isälle tukea. Hän haki rikasta perillistä, ja unhoitti huikentelevaisten veikkojen ja tyttöjen tähden hänet ja omansa.
Tämä ajatus karvasteli hänen mieltänsä, karvasteli niin, että hän mielellään olisi ruvennut uudestaan niinkuin lähteellä itkemään.
Mutta hän pakoitti kyyneleet takaisin, eikä yksi ainoakaan kastellut hänen poskiansa, mutta kuitenkin tahtoi hänestä näyttää siltä, kuin olisi hänen sydän parkansa saanut silmiä, jotka vuodattivat kyyneleitä.
Pieni veitsi hänen kädessänsä muistutti häntä toimitettavasta tehtävästänsä, leikata ruusuja ja tähystellä laivaa, jonka oli määrä tuoda tänne hänen enonsa poikaa Messenestä.
Jos Leonax oli semmoinen, kuin Semestre häntä kuvaili, ei hän tahtonut lähettää häntä pois, samaten kuin toisia kosijoita, joita hän naurusuin oli lähettänyt kotiin.
Niin, hän tahtoi ruveta hänelle puolisoksi, ei ainoastaan isänsä tahdon vuoksi, ei, myös rangaistaksensa Phaonia!