Xanthe punastui tämän puheen aikana, ja tuo pieni kysyi paikalla, astuessaan maatilalle:
"Leonax kosii serkkustansa?"
"Kenties."
"Mutta serkkusella on jo toinen mielessä?"
"Kuka sen sanoo sinulle?"
"Minun kanani."
"Niinpä tervehdä heitä sitten minulta!" huusi Xanthe, jätti silmänkääntäjän seisomaan ja juoksi oikotietä merelle vievää polkua kohti.
Siinä, jossa se poikkesi leveämmästä, myös vaunuilla kuljettavasta tiestä, seisoi omituinen muistopatsas, ja siinä pidätti hän jalkansa.
Kiitos, jota silmänkääntäjä oli jakanut Leonaxille, ilahutti häntä hyvin vähän, niin, hän olisi mieluummin kuullut moittivia sanoja Messenen kosijasta, sillä jos hän vastasi tuon pienen kuvausta, oli hän oikea mies olemaan hänen, Xanthen, isälle pojan sijaisena ja isännöimään talossa, jossa paljon kävi sillä tavalla, kuin sen ei pitäisi käydä, silloinhan olisi kysymys unohtaa tuo uskoton yöjalkalainen Phaon — jospa hän sitä voisi.
Jokainen omaisuus näyttää sillä hetkellä, jona meidän pitäisi luopua siitä, viehättävimmältä, ja niin lämpimästi ja haikeasti ei hän vielä koko elämässänsä ollut Phaonia ajatellut kuin juuri nyt ja tällä paikalla.