Phaon seisoi sinä hetkenä nojautuneena toiseen pilariin ja peitti silmänsä oikealla kädellä.
Niin surullisena ei Xanthe vielä koskaan, ei ennen eikä myöhemminkään, ollut häntä nähnyt ja se vihlasi hänen sydäntänsä, kun hän näki, että Phaon vapisi, aivan kuin olisi pakkanen tarttunut häneen, ja hän pyyhkäisi syvään huoaten hiuksensa, jotka sysimustan esiriipun tavoin peittivät puolet hänen otsastansa, taaksepäin.
Hän oli itkenyt täydestä sydämmestä, mutta Phaon ei löytänyt ainoatakaan kyyneltä.
Ainoastaan muutamia vaivaisia sanoja oli silloin heidän välillänsä vaihdettu, mutta jokainen kaikui vielä tänään, kuin olisi sen ajan ja nykyisen hetken välillä yhtä monta tuntia kuin vuosia, hänen sisällisen korvansa edessä.
"Minun oli niin hyvä", oli Xanthe niiskuttanut, mutta hän oli vaan nyykäyttänyt päätänsä eikä, hyvinkin neljännes-tunnin kuluttua, mitään muuta sanonut kuin: "Ja minun myös."
Huolimatta pitkästä väliajasta, joka eroitti tytön sanat pojan sanoista, olivat he kuitenkin sydämmellisesti liittyneet yhteen, sillä heitä yhdisti molemmissa lapsensydämmissä lakkaamatta elävä ajatus: "Minun äitini on kuitenkin ollut niin hyvä."
Xanthe se taas oli se, joka vähän ajan kuluttua katkaisi äänettömyyden, kun hän oli kysynyt:
"Kuka minulla nyt vielä on?"
Ja uudestaan kesti kauan, ennenkuin Phaon ainoana vastauksena taisi hiljaa kertoa häntä:
"Niin, kuka?"