Nämä olivat taaskin vaan kaksi pientä mitätöntä sanaa, mutta niistä kaikui niin syvä suru, jonkamoista ainoastaan lapsen sydän voi tuntea.
Ne olivat tuskin ennättäneet päästä hänen huuliltansa, kun hän painoi vasemman kätensä silmiensä eteen, lyhyt suonenveto vavahdutti hänen rintaansa ja kuumien kyyneleitten virta tulvasi hänen poskillensa.
Olihan molemmilla lapsilla vielä isänsä, mutta he unohtivat sen tällä hetkellä.
Kukapa muistaisikaan kohta, kun lämmin aurinko sammuu, että on olemassa kuu ja tähdet?
Kun Phaon purskahti niin ankaraan itkuun, alkoivat Xanthen kyyneleet valua harvemmin ja hän katseli häntä kauan sydämmellisellä sääliväisyydellä, Phaonin sitä huomaamatta, sillä hän painoi käsiänsä yhä vielä silmiänsä vastaan.
Tuo pienokainen oli kohdannut tässä suurempaa surua kuin hänen omansa, ja niinpian kuin hän huomasi, että hän oli kuitenkin vähemmin surullinen, kuin hänen kumppaninsa, pakoitti se häntä helpottamaan pojan surua.
Niinkuin puhkeavassa taimessa on koko kasvi kukkinensa ja hedelminensä, niin on nuorimmassakin tytössä tuleva äiti, joka mielellään pyyhkii kyyneleet, huolehtii ja lohduttaa.
Kun Phaon silloin yhä jäi samaan asentoon, nousi Xanthe ylös, lähestyi häntä, veti arasti häntä takista ja sanoi:
"Tulehan nyt kuitenkin meille tuonne ylös; minä tahdon näyttää sinulle jotain nättiä; neljä nuorta kyyhkystä on kontannut ulos, niillä on aivan leveät nokat ja ovat hyvin rumia."
Hänen kumppaninsa otti kädet silmiltänsä ja vastasi ystävällisesti: