"Ei, minä pyydän, jätä minut."
Tyttö tarttui nyt hänen käteensä, veti häntä eteenpäin ja sanoi:
"Sittenkin! Sinun täytyy tulla; minun vaunuistani on aisa poikki."
Phaon oli niin tottunut aina olemaan käsillä, jos oli kysymys parantaa jotain tuon pienokaisen leikkikaluissa, että hän seurasi häntä, ja myöskin seuraavina päivinä antoi tytön käskeä häntä moniin asioihin, joihin hänen ei olisikaan tehnyt mieli.
Phaon seurasi Xanthea senvuoksi, ett'ei hän surettaisi häntä, ja kun Phaon silloin taas tuli iloisemmaksi ja vieläpä yhdistyi hänen hilpeään nauruunsa, iloitsi hän siitä niin, kuin olisi hän vapauttanut Phaonia hänen murheestansa, ja sen jäljestä käytti Xanthe hänen palvelustansa aivan yhtä mielellään kuin ennenkin, mutta hänestä näytti, että hän oli pieni äiti ja valvoi hänen tekojansa ja toimiansa, kuin olisi hän siihen määrätty.
Kun hän oli tullut täysikasvuiseksi, ei hän arastanut kehoittaa taikka moittia, niin, hän taisi joskus suuttua ja harmistuakin tuolle pojalle, erittäinkin kun hän leikeissä tai tansseissa enemmän, kuin oli kohtuullista, hääräsi tyttöjen kanssa, joita vastaan oli paljon tai vähän ja välistä myös ei mitään muistutettavaa. Ei itsensä tähden, sanoi hän, sillä se voisi olla hänelle yhdentekevä, mutta hän tunsi tytöt, ja se oli hänen velvollisuutensa varoittaa häntä.
Mielellänsä antoi hän Phaonille paljon anteeksi, mutta tässä kohdassa oli hän ankara ja taisi kiivastua liiaksikin.
Kun hän nyt seisoi hiljaa hautapatsaalla, muisteli hän sitä hetkeä, jona hän oli lohduttanut Phaonia, ja huolenpitoansa häntä kohtaan, ja että kaikki oli nyt kuitenkin ollut turhaa, sillä huilunsoittajanaisten kanssa vietti hän nyt yöt.
Niin, huilunsoittajanaisien kanssa!
Semestre oli sen sanonut!