Kadotetulta näytti Phaon senvuoksi hänen mielestänsä, täydellisesti kadotetulta.
Kun hänen oli täytynyt itkeä tänään lähteellä, arveli hän nyt, ett'ei hän ollut itkenyt tuon vieraan Messeneläisen neidon tähden, ei, hänen silmiinsä oli muka tunkeutunut ainoastaan semmoisia kyyneleitä, jommoisia äiti vuodattaa harhateille joutuneen poikansa tähden.
Hänestä hän tuntui sangen arvokkaalta ja olisi pitänyt sen aivan luonnollisena, jos harmaat hiukset olisivat koristaneet vaaleitten sijaan hänen tuskin seitsemäntoistavuotista pientä päätänsä.
Hän otti myös rouvamaisen arvokkaita askeleita, mutta oikein äidillistä ei se kuitenkaan ollut, kun hän ahkerasti vaivasi itseänsä pitkällä matkalla meren äärellä olevien ruusupensaitten luo, hartaasti väärin tuomiten ja kääntäen pahaksi kaikkea hyvää Phaonissa, sanomalla hänen rauhallista luontoansa haluttomuudeksi, hänen intoansa olemaan hänelle avulias heikkoudeksi, hänen harvapuheista olentoansa ujoksi tyhmyydeksi, ja vieläpä hänen kauniita haaveksivia silmiänsä unisiksi.
Kaiken tämän ohessa oli hänellä vaan vähän aikaa ajatella uutta kosijaa, ensinhän oli kysymys rikkoa vanha jumalankuva, mutta jokainen vasaranlyönti koski hänelle niin kovin, kuin olisi hän vienyt sitä itseänsä vastaan.
Vastaus.
Se ruusupensas, jonka luo hän meni, oli rannalla aivan meren vieressä, joka kuului hänen isällensä ja enollensa yhteisesti, ja kauniisti silitetyn valkoisen marmorisen penkin luona.
Monet talvet olivat pehmittäneet yksityisten nelitahkoisten kivien liitteitä ja reunustaneet keltaisilla laidoilla.
Jo kaukaa huomasi hän, ett'ei istuin ollut vapaa.
Sen alla laski hänen lähteestänsä tuleva puro mereen, ja sen nopeasti virtaavassa vedessä oli piikatytöillä tapana pestä talon liinavaatteita.