Käyttivätkö he nyt penkkiä, levittääksensä sille huuhdottavia vaatteita ja liinoja?
Ei.
Kovalla marmorilla makasi mies, ja varjellaksensa itseänsä yhä korkeammalle nousevan auringon loistolta, oli hän vetänyt vaalean vaippansa kasvojensa yli.
Hänen kengillä varustetut jalkansa ja hänen ikäänkuin matkalle vyötetyt nilkkaluunsa näkyivät verhon alta.
Niistä tunsi hän kohta tuolla lepäävän nuorukaisen.
Se oli Phaon!
Hän olisi sen tiennyt, vaikkapa hän olisi nähnyt vaan kaksi sormea hänestä!
Auringon oli kohta saavuttaminen keskipäivän korkeuden, ja tuolla loikoi hän ja nukkui!
Ensin se oli häntä peljästyttänyt, että hän löysi Phaonin siinä, mutta kohta hän ei tuntenut mitään muuta kuin harmia, ja uudestaan astui huilunsoittajanaisten kuva, joiden kanssa hänen oli täytynyt riehua niin väsyksiin, hänen sielunsa eteen.
"Maatkoon hän vaan", mutisi hän ylpeästi, meni ylenkatseellisesti hänen luoksensa, leikkasi käden täydeltä ruusuja kokonaan purppuralla ja keltaisilla kukilla peitetyistä pensaista ja istuutui tyhjäksi jääneelle paikalle Phaonin pään viereen, katsasteli sitten laivaa Messenestä ja aikoi, kun ei sitä näkynyt, seppeleen sitomista.