Pikemmin hiljaa kuin kovaa, mutta kuitenkin iloisilta kuuluivat nämä yksinkertaiset sanat.
Tyttö oli vaan pikaisesti katsahtanut heräävää kasvoihin, mutta sitten toiminut niin innokkaasti ruusujensa kanssa, kuin istuisi hän aivan yksinänsä.
"No?" kysyi Phaon edelleen, katsoessaan häneen kummastuneena ja tervehdystä odottaen suurilla mustilla silmillänsä.
Kun hän itsepintaisesti pitkitti vaitioloaan, huusi hän, yhä vielä samassa asennossa:
"Minä toivotan sinulle iloista aamua, Xanthe."
Tyttö katseli, vastaamatta tätä tervehdystä, taivasta kohti ja aurinkoa, niin pitkälle kuin hän taisi sitä kärsiä.
Sitä tehdessä vavahtivat hänen punaiset huulensa, ja kiihkeästi heitti hän ruusut, joita hän oli pitänyt käsissä, niitten sisarien luo syliinsä.
Phaon oli seurannut hänen katsettansa ja katkaisi uudestaan, eikä yhtään vähemmin levollisesti kuin ennenkään, äänettömyyden, sanoessaan hymyillen:
"Niin, tosiaankin aurinko näyttää, että minä olen tässä kauan maannut; ei puutu enään paljon keskipäivästä."
Nuorukaisen rauhallisuus herätti neidon povessa suuttumuksen myrskyn.