Hänen nopeasti liikkuva verensä virtasi kuohuen, ja hänen täytyi pakoittaa itseänsä, pidättääksensä heittämästä ruusujansa vasten hänen kasvojansa.
Mutta hänen onnistui hillitä itseänsä ja elävästi näkyviin tuodulla innolla varjosti hän kaarevalla kädellä silmiänsä ja tarkasteli laivoja, jotka näyttäytyivät.
"En minä tiedä, mikä sinun on", sanoi Phaon silittäessään oikealla kädellä mustaa tukkaansa, joka peitti puolen hänen otsastansa. "Joko sinä nyt odotat laivaa Messenestä ja minun isääni?"
"Ja Leonax serkkua", vastasi tyttö nopeasti, mainiten erityisellä painolla tuon nimen.
Sitten katseli hän uudestaan kaukaisuuteen.
Nuorukainen pudisti päätänsä ja useampia minuuttia olivat molemmat ääneti.
Nyt nousi hän enemmän, käänsi kasvonsa kokonaan neidon puoleen, katseli häntä niin sydämmellisesti ja tarkasti, kuin haluaisi hän koko elämänsä ajaksi painaa tytön kuvan sieluunsa, veti hiljaa hänen peplosinsa pitkälle alas riippuvasta hiasta ja sanoi:
"Minä en luullut, että se olisi tarpeellista, — mutta minun täytyy kuitenkin kysyä sinulta jotain."
Xanthe nojasi sillävälin oikeata kyynärpäätä polveansa vasten, hypisteli sormillaan punaisia huuliansa, ja tarttui pitkäksi ojennetulla vasemmalla kädellä marmoripenkin selkänojaan.
Hänen silmänsä sanoivat Phaonille, että hän oli myöntyväinen häntä kuulemaan, mutta hän ei vastannut vieläkään ainoatakaan sanaa.