"Minulla on kysymys tehtävänä sinulle, Xanthe!" jatkoi Phaon.
"Sinulla?" keskeytti häntä tyttö selvästi näytetyllä kummastuksella.
"Minulla; kenelläkös muulla sitten? Iason sanoi minulle eilen illalla, että minun enoni Alkiphron oli kosinut sinua pojallensa Leonaxille, ja että hän voi olla varma saavansa hyvää vastaanottoa vanhan Semestren ja sinun isä-raukkasi puolesta. Minä olin jo matkalla teille, mutta minä käännyin takaisin, sillä silloin oli jo myöhäistä, oli vielä muuta tehtävää, ja minä arvelin, että me molemmathan kuulumme kuitenkin yhteen, etkä sinä voisi olla kenenkään muun niin hyvin kuin minun. Minä en mielelläni puhu turhia sanoja, ja kuinka minun sydämmeni laita on, en minä osaa sanoa, mutta sinä tiedät sen jo kauan sitten. Nyt odotellen katselet sinä serkku Leonaxia. Emmehän me kumpikaan ole vielä koskaan nähneet häntä, ja minä ajattelin —"
"Mutta minä tiedän", keskeytti häntä tyttö ja kohosi niin nopeasti, että hänen ruusunsa putosivat hänen huomaamattansa maahan, "mutta minä tiedän, että hän on kelvollinen mies, isänsä oikea käsi, mies, joka häpee viettää yöt huilunsoittajanaisten seurassa ja antaa kosia tyttöjä vaan senvuoksi, että ne ovat rikkaita."
"Enhän minäkään tee sitä", vastasi Phaon. "Sinun kukkasi ovat pudonneet maahan…"
Näin sanoen nousi nuorukainen, kumartui ruusuja ottaaksensa, kokosi ne yhteen, tarjosi ne Xanthelle vasemmalla kädellä ja koetti tarttua oikealla hänen käteensä mutta hän astui takaperin ja sanoi:
"Pane ne penkille ja mene ylös pesemään uni silmistäsi."
"Näytänkö minä niin väsyneeltä?"
"Tietysti, vaikka sinä olet maannut täällä keskipäivään asti."
"Mutta minä olenkin useampia öitä vielä vähemmin kuin vähän nukkunut."