Ja tukien jälleen oikealla kädellänsä haavoittunutta käsivarttansa Paul van Swieten läksi juoksemaan kirkon sivutse. Useat pojista seurasivat häntä; mutta uudella tulokkaalla, jota he pelkäsivät, oli nuoret, tuskin kolmikymmenvuotisetkaan, sangen pitkät sääret, joita hän osasi käyttää oikein tarmon takaa.
— Seis, pojat! huusi hän kauas kuuluvalla, komentavalla äänellä. —
Seis! Mitä täällä on tapahtunut?
Leideniläiset kunnioittivat suuresti tätä korkeaoppista ja uljasta aatelismiestä; siksi ne pojista, jotka eivät olleet heti ottaneet korviinsa haavoitetun varoitusta, jäivät paikoilleen, kunnes Norwykin herra oli heidät saavuttanut.
Omituinen eloisa välähdys näkyi tämän järkevissä silmissä ja hänen viiksikäs suunsa vetäytyi hienoon hymyyn, kun hän huusi taiteilijalle:
— Mitä täällä on tapahtunut, herra Vilhelmi? Eikö Minervan oppilasten huuto ottanut sulautuaksensa urkujen säveliin, vai onko — mutta kautta kaikkein taivaankaaren värien! — sehän on Niko Matenesse, nuori Wibisma! Ja minkä näköinen junkkari on! Tappeluako kirkon turvissa, — ja sinäkinkö siitä osallisena, Adrian, ja tekin, herra Vilhelmi?
— Minä vain erotin heidät, vastasi taiteilija sävyisästi, laitellen epäkuntoon joutuneita kalvokkaitaan.
— Tyynesti, mutta tarmolla, kuten käsittelette urkujannekin, naurahteli herra van der Does. — Kuka alkoi tappelun? Tekö, junkkari? Vai nuoko toiset?
Kiihkolta, häpeältä ja vihalta Nikolas ei voinut tehdä selkoa asiasta, mutta Adrian tuli esille ja sanoi:
— Me olimme voittosilla. Elkää olko meille suutuksissanne, herra Janus!
Nikolas loi ystävällisen katseen vastustajaansa. Mutta Nordwykin herra Jan van der Does eli, kuten hänen tieteilijänä oli tapana nimittää itseänsä, Janus Dousa ei suinkaan tyytynyt tähän selitykseen, vaan huusi: