Jäykkä, kuosikkaan korkea espanjalainen kaulus ei enää estänyt hänen kauniin, kultakutrisen päänsä liikkeitä. Uljaasti ja rohkeasti hän katsoi vastustajiansa silmiin, pingotti suoriksi ritarillisissa harjoituksissa karaistut nuorteat jäsenensä ja hyökkäsi sitten, aitohollantilainen kirous huulillansa, lähinnä seisovan Adrian van der Werffin kimppuun.
Pian oli pormestarinpoika maassa — hän kun oli vastustajaansa nuorempi ja heikompi; mutta nyt alkoivat toisetkin koulupojat käydä käsiksi voitetun päällä polvistuvaan junkkariin, häntä lakkaamatta luopioksi nimitellen.
Nikolas puolustautui uljaasti, mutta vastustajain ylivoima oli liian suuri.
Voimatta enää hillitä itseänsä, tempaisi hän raivosta ja häpeästä mieletönnä tikarin vyöltänsä.
Pojat päästivät nyt hirmuisen huudon, ja kaksi heistä hyökkäsi junkkarin kimppuun vääntääksensä aseen hänen kädestänsä. Pian tämä heille onnistuikin; tikari putosi maahan, mutta valitellen peräytyi Paul van Swieten, sillä terävä säilä oli sattunut hänen käsivarteensa ja helakkana virtasi veri maahan.
Pitkän aikaa esti poikien huuto ja neekerin ulvonta kirkonakkunasta tunkevia ihania urunsäveleitä selvään kuulumasta. Äkkiä taukosi soitto; taitehikkaasti esitettyä sävellystä seurasi yhdestä ainoasta urkutorvesta tunkeva valitusääni, joka vähitellen hiljeni, ja sakastin ovesta astui nopeasti esiin nuori mies. Pian kävi hänelle selväksi syy tuohon rajuun meteliin, joka oli häirinnyt hänen harjoituksiansa. Hänen kauniit, lyhyen täysiparran ympäröimät kasvonsa, jotka juuri olivat näyttäneet kovin pelästyneiltä, vetäytyivät hymyyn, mutta varsin tarmokkaita olivat kumminkin nuhteet ja kädenliikkeet, joilla hän erotteli toisistansa noita raivostuneita poikasia, — eikä niiden tarkoitus jäänytkään saavuttamatta.
Koulupojat tunsivat soittotaiteilijan Vilhelmi Kornelionpojan, eivätkä vastustaneet häntä, sillä he pitivät hänestä, — jota paitsi hänen vaikutusvaltaansa lisäsi se seikka, että hän oli toistakymmentä vuotta heitä vanhempi. Ei yksikään käsi enää kohonnut uhkaamaan junkkaria, vaan pojat ympäröivät urkuria, kilvan puhuen ja huutaen, syyttääksensä Nikolasta ja puolustaaksensa itseänsä.
Paul van Swietenin haava ei ollut vaarallinen. Hän seisoi toverien muodostaman piirin ulkopuolella, nojaten haavoittunutta vasenta käsivarttansa oikeaan käteensä. Väliin hän puhalteli tuota polttelevaa paikkaa, jonka ympärille liina oli kiedottu, mutta hän oli kumminkin halukkaampi näkemään, kuinka tämä mieltäjännittävä oikeudenkäynti päättyisi, kuin saamaan hoitoa ja parannusta.
Kun rauhansolmijan toimi jo alkoi lähestyä loppuansa, huusi haavoitettu äkkiä varoittavasti tovereillensa, viitaten terveellä kädellänsä koululle päin:
— Tuolla tulee Nordwykin herra! Laskekaa luopio menemään, muutoin saamme nähdä kummia!