— No, nyt on kai lakkisi lujassa, herra grandi? Sinähän saat pitää sen päässäsi yksin kuninkaankin edessä.
Neekeri ei voinut auttaa herraansa, hänellä kun oli syli täynnä kääröjä ja tötteröitä. Ei nuori herra kutsunutkaan häntä avuksensa, sillä hän tiesi, kuinka pelkurimainen tuo musta palvelija oli, ja tunsi olevansa kyllin voimakas puolustaaksensa itseänsä.
Komea valkoinen kamelikurjensulka oli hänen lakkiinsa kiinnitetty kallisarvoisella soljella, jonka hän oli saanut lahjaksi seitsemäntenätoista syntymäpäivänänsä; mutta ei hän tätä ajatellut, vaan heitti lakkinsa menemään, oikaisi käsivartensa, ikäänkuin ruvetaksensa voittosille, ja sanoi sitten, posket hehkuvina, tarmokkaasti ja lujalla äänellä:
— Kuka tämän teki?
Jan Mulder oli nopeasti vetäytynyt toveriensa joukkoon ja, sen sijaan että olisi tullut esiin ja sanonut nimensä, hän huusi vain nauraen:
— Hae käsiisi lakinvanuttaja! Leikkikäämme sokkosilla!
Junkkari toisti nyt vihan vimmoissa kysymyksensä yhä vaativammalla äänellä.
Kun nyt koulupojat, muuta vastausta antamatta, jatkoivat Jan Mulderin pilantekoa, iloisesti huutaen kilvan: — Sokkosille! Lakinvanuttajaa hakemaan! Luopio, alapas sinä! — silloin Nikolas ei enää voinut hillitä mieltänsä, vaan huusi tuolle nauravalle joukkueelle aivan raivostuneena:
— Mokomaa pelkurimaista roskaväkeä!
Tuskin oli hän lausunut nämät sanat, kun Paul van Swieten kohotti siannahkakantisen pienen kielioppinsa ilmaan ja heitti sillä Wibismata rintaan. Äänekästen huutojen kajahdellessa lenteli Donatuksen jälkeen muitakin kirjoja nuorukaisen hartioihin ja sääriin. Hämmentyneenä tämä vetäytyi kirkonmuuria kohden, suojellen kasvojansa käsillään. Sinne hän pysähtyi, valmistautuen hyökkäämään vihollistensa kimppuun.