— Sanopas, luopio, kuinka moneen hopeapenninkiin Juudas möi Vapahtajan?
Nuori Matenesse van Wibisma teki suuttumusta ilmaisevan liikkeen, mutta hillitsi yhä vielä mieltänsä, kunnes Jan Mulder astui hänen eteensä, kurotti kerjäläisen tavoin häntä kohden pienen kukonhöyhenellä koristetun verkalakkinsa ja pyysi nöyrästi:
— Antakaa, herra grandi, ropo, että saan anekirjan meidän kissallemme; se varasti eilen vasikanluun teurastajalta.
— Pois tieltä! sanoi nyt junkkari ylpeästi ja tarmokkaasti, koettaen kätensä selkäpuolella työntää Mulderia sivulle.
— Elä koske, luopio! huusi nyt koulupoika, uhkaavasti kohottaen nyrkkiään.
— Antakaa minun sitten olla rauhassa, vastasi Wibisma. — Minä en tahdo joutua kahakkaan kenenkään kanssa ja teidän kanssanne kaikkein vähimmin.
— Miksikä et juuri meidän kanssamme? kysyi Adrian van der Werff, kiukustuneena tuosta kylmäkiskoisen ylpeästä äänestä, jolla junkkari oli lausunut viime sanat.
Wibisma kohautti halveksivasti olkapäitänsä, mutta Adrian huusi:
— Siksi että sinua enemmän miellyttää espanjalainen pukusi kuin meidän
Leidenin verasta tehdyt takkimme.
Nyt vaikeni Adrian, sillä Jan Mulder hiipi junkkarin taakse, löi kirjalla hänen lakkiinsa ja huusi, Nikolas van Wibisman koettaessa saada silmiltänsä päähinettä, joka esti häntä näkemästä: