— Katsokaapas tuota apinaa, tuota, Wibismata, sanoi eräs koulupojista, osottaen sormellaan yhä lähemmäksi tulevaa junkkaria.
Poikalauma kääntyi tarkastamaan tulijaa; pilkallisesti katselivat he pientä, siivellä koristettua samettilakkia, punaista, vanulla sisustettua, hihoista ja rinnalta korkeaksi pöyhöteltyä atlassipukua, lyhyitä ruskeita puhkahousuja ja tulipunaisia silkkisukkia, jotka piukasti keveltyivät kaunisrakenteisille säärille.
— Mokoma apina, toisti Paul van Swieten. — Hän on kardinaalilainen, siksi hän on noin punainen.
— Ja niin espanjalainen kuin tulisi suoraa päätä Madridista, huusi toinen poika, ja kolmas lisäsi:
— Eivätpä Wibismat silloin viihtyneet täällä, kun meillä oli leivän puute!
— Luopioita Wibismat ovat kaikki tyyni!
— Ja sitten rehennellään täällä keskellä arkipäivää silkissä ja sametissa, sanoi Adrian. — Katsokaapas tuota mustaa korppia, jonka tuo punakoipinen haikara on tuonut muassaan Leideniin!
Pojat rupesivat ääneen nauramaan, ja niin pian kuin junkkari oli saapunut aivan heidän lähellensä, sähisi Paul van Swieten hänelle, nenäänsä puhuen:
— Kuinka voitte pakonne jälkeen, herra luopio, ja mitä uutta kuuluu
Espanjasta?
Junkkari heitti päätänsä vielä enemmän taaksepäin, neekeri teki samoin, ja molemmat kulkivat rauhallisesti eteenpäin, vaikkakin Adrian huusi junkkarin korvaan: