Mutta kun sodan syttymiseen on tarpeen kaksi puoluetta ja hollantilaisten urhoollisuus ei voisi ilmetä ellei olisi espanjalaisia, niin pojat kehottivat toinen toistansa rupeamaan espanjalaiseksi, saadaksensa itse taistella Alankomaiden lipun alla. Nuorten mielet kiihtyivät, kiistelevien posket alkoivat hehkua, siellä täällä kohosivat jo nyrkitkin, ja kaikesta päättäen oli hirmuinen kansalaissota puhkeava ilmi, ennenkuin ryhdyttäisiin taisteluun vihollista vastaan.
Ja totta on, että nämä iloiset poikaset eivät juuri olleetkaan omiansa esiintymään Filip kuninkaan synkkinä, jäykkäniskaisina sotureina. Valkopäitten joukossa näkyi vain muutama ruskeatukkainen ja yksi ainoa mustatukkainen, tummasilmäinen poika. Tämä oli Aatami Baersdorp, jonka isä – samaten kuin van der Werffinkin — oli kaupunkilaisten johtajia. Kun tämäkin poikanen kieltäytyi rupeamasta espanjalaiseksi, huusi eräs tovereista hänelle:
— Etkö tahdo ruveta? Ja kumminkin isäni sanoo sinun isäsi olevan puolittain espanjalaismielisen ja lisäksi kerrassaan paavinuskolaisen.
Tämän kuullessaan Baersdorp heitti kirjansa maahan ja hyökkäsi nyrkit koholla vihollisensa kimppuun, — mutta Adrian van der Werff kiiruhti taistelevien väliin huutaen:
— Häpeä, Kornelio… Jos ken vielä haukkuu toista tuolla tavalla, niin tukin minä hänen suunsa. Katoolilaiset ovat kristittyjä kuten mekin. Kuulittehan kaupunginsihteerin sen sanovan, ja samaa sanoo myös minun isäni. Rupeatko, Aatami, espanjalaiseksi vai etkö?
— En! huusi tämä jyrkästi vastaan. — Ja jos ken vielä…
— Voittehan tapella jälkeenpäin, keskeytti Adrian van der Werff kiihottunutta toveriansa. Ottaen sitten tyynesti maasta Baersdorpin sinne heittämät kirjat, jotka tälle ojensi, hän sanoi päättäväisesti:
— Minä olen tänään espanjalainen. Ketkä muut?
— Minä, minä, sama se, kyllä minäkin, huusivat useat pojat, ja puolueiden muodostamista olisi jatkettu mitä paraimmassa järjestyksessä, ellei eräs uusi seikka olisi kääntänyt poikasten huomiota pois heidän toimestansa.
Nuori herra, jota musta palvelija seurasi, tuli katua pitkin aivan poikiin päin. Hänkin oli hollantilainen, mutta hän ei muussa suhteessa ollut koulupoikain kaltainen, kuin että oli samanikäinen, valkoihoinen, punaposkinen ja vaaleatukkainen ja että hänellä oli siniset, kirkkaat silmät, jotka katselivat maailmaa ylimielisesti. Jokainen hänen askeleensa todisti, että hän piti itseään muita parempana, ja hänen käytöstänsä jäljitteli hullunkurisella tavalla perässä kulkeva kirjavapukuinen neekeripoika, joka kantoi muutamia äsken ostettuja kapineita. Neekerin kaula oli vielä enemmän kenossa kuin junkkarin, jota jäykkä espanjalainen poimukaulus esti pitämästä kaunista päätänsä yhtä vapaasti kuin muut ihmislapset.