— "Patibulo" on huono latinalainen sana, ja teidän isänne täällä istuessaan eivät ymmärtäneet sen merkitystä niin hyvin kuin te. Nyt tuntee sen Alankomaissa jokainen lapsi, sillä Alba on sen teroittanut mieliimme. Enemmän kuin kahdeksantoistatuhatta kelpo kansalaista on hänen "ad patibulum" saattanut hirsipuuhun!
Näin lausuen hän veti lyhyen mustan takkinsa vyön alta suoraksi, tuli lähemmäksi etumaista pöytää ja puhui, taivuttaen vahvarakenteista vartaloansa kauaksi eteenpäin yhä kiihtyvällä mielenliikutuksella:
— Riittäköön tämä nyt täksi päiväksi, poikaseni. Ei haittaa suuresti, joskin sittemmin unohdatte nuo nyt oppimanne nimet. Mutta yksi seikka pitäkää aina mielessänne: Isänmaan etu ennen kaikkea muuta! Leonidaan ja hänen kolmensadan sparttalaisensa kuolema on tuottava hyötyä, niin kauan kuin on olemassa miehiä, jotka tahtovat seurata heidän esimerkkiänsä. Teidänkin vuoronne on tuleva. Ei ole tapanani kerskata, mutta mikä on totta, se on totta. Me hollantilaiset olemme uhranneet viisikymmenkertaisesti kolmesataa marttyyriä kotimaamme vapauden hyväksi. Tällaiset myrskyiset ajat kehittävät sukukunnan lujaksi. Yksin poikasetkin ovat kunnostautuneet, kuten esimerkiksi tuo Ulrikki Löwing, joka istuu tuolla ensi penkillä. Ennen muinoin oltiin kreikkalaisia tai persialaisia, mutta meillä ollaan hollantilaisia tai espanjalaisia. Eikä ylpeä Dareios varmaankaan niin raivonnut Hellaassa, kuin Filip on riehunut Hollannissa. Poikaseni! Ihmispovessa kasvaa monenlaisia kukkasia. Näistä on viha tuon myrkyllisen katkon kaltainen. Espanjasta käsin se on kylvetty yrttitarhoihimme. Minä tunnen sen kasvavan täällä povessani, ja te tunnette samaa, ja teidän tuleekin tuntea. Mutta elkää ymmärtäkö sanojani väärin! Siitä on kysymys, ollaanko espanjalaisia vai hollantilaisia, eikä siitä, katoolilaisiako ollaan vai reformeerattuja. Herralle kelvannee jokainen uskonto, kun ihminen vain vakaasti pyrkii vaeltamaan Kristuksen teitä. Taivaallisen valtaistuimen edessä ei kysytä olemmeko olleet paavinuskolaisia, kalvinolaisia vai luterilaisia, vaan millainen on ollut mielemme ja millaiset tekomme. Kunnioittakaa jokaisen uskoa; mutta sitä, joka isänmaan vapauden tuhoksi liittyy sortajaamme, sitä halveksikaa! Rukoilkaa nyt kukin hiljaa itseksenne. No niin, nyt saatte mennä kotiin.
Oppilaat nousivat paikoiltaan. Van Hout pyyhki hikeä korkealta otsaltansa, ja poikien vielä kootessa kirjojaan, piirtimiään ja kyniään hän sanoi hitaasti, ikäänkuin puolustaaksensa sitä, että oli näin puhunut:
— Tämä, millä teitä evästin, ei ehkä kuulu koulun alalle; mutta, pojat, taistelumme ei ole vielä kohtakaan lopussa, ja vaikka teidän tosin vielä tulee jonkun aikaa istua koulun penkeillä, niin olettehan kumminkin samalla vastaisia sotureitakin. Löwing, jää tänne, minulla olisi jotakin sanottavaa.
Hitaasti käänsi kaupunginsihteeri pojille selkänsä ja nämät syöksyivät ulos.
He pysähtyivät Pietarinkirkon torille, kirkon taakse erääseen kulmaan, jonka läheisyyteen vain harvan ohikulkijan tie johti, ja heidän sekavista huudoistansa kehittyi vähitellen jonkunmoinen neuvottelu, jota kirkosta tunkevat urkujen sävelet säestivät omituisella tavalla.
Iltapäivän varalta oli sovittava yhteisistä leikeistä.
Selvää oli, että nyt kaupunginsihteerin puheen jälkeen piti taisteltaman; ei ollut kenenkään tarvinnut tätä ehdottaakaan, vaan neuvottelu perustui aivan itsestään tuohon edellytykseen.
Päätettiin kohta, etteivät kreikkalaiset ja persialaiset taistelisi keskenään, vaan patriootat ja espanjalaiset; mutta kun pormestarin poika, neljäntoistavuotias Adrian van der Werff ehdotti, että jo valmiiksi jakaannuttaisiin puolueisiin, ja määräsi hänelle ominaisella komentavalla tavalla Paul van Swietenin ja Klaus Dirksonin espanjalaisiksi, panivat nämät jyrkästi vastaan, ja nyt kävi selville tuo arveluttava seikka, ettei ketään haluttanut esiintyä muukalaisena soturina.