Yksi ainoa kynttilä valaisi kammiota, kun Belotti, joka oli vaipunut syvälle nojatuoliinsa, avasi ristissä olevat kätensä ja alkoi kertoa hitaasti:
— No niin, tänä aamuna puhuin Hoogstratenien luonnonlaadusta. Yleensähän samojen vanhempien lapset kehittyvät hyvin erilaisiksi, mutta teidän pienessä maassanne, jolla on oma kielensä ja paljon muutakin omintakeista, on jokaisella vanhalla suvulla — sitä ette voi kieltää — erityiset tuntomerkkinsä. Minä tiedän sen, sillä olen elellyt monissa hollantilaisissa aatelistaloissa. Joka suvulla on oma luonnonlaatunsa ja omat tapansa. Ja jos joku on — elkää panko pahaksenne! — päästään hiukan vialla, niin hän harvoin on ainoa laatuaan suvussaan. Minun emäntäni on enemmän ranskalaiseen äitiinsä. Mutta minunhan piti puhua neitini veljentyttärestä, ja kertomukseni alkaa käydä liian laveaksi.
— Ei loki, Belotti, ei suinkaan. Meillähän on kyllä aikaa, ja teidän puheenne huvittaa minua; mutta sallikaa minun ensin kysyä erästä asiaa.
— Kas herra, kuinka poskenne hehkuvat! Oletteko ehkä tavannut Italiassa häntä, josta me puhumme?
— Ehkä kyllä, Belotti.
— No sitten, — sitten! Ken hänet kerran on nähnyt, se ei häntä helposti unohda. Mitä te aioitte kysyä?
— Mikä on hänen nimensä?
— Anna.
— Eikö myöskin Isabella?
— Ei, Annaksi häntä vain nimitettiin.