— Siinä se vasta on hurjapää! — Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan nuoren neitimme vanhemmasta sisaresta?
— Onko Henriikalla vanhempi sisar?
— Kyllä, herra, ja kun häntä muistelen… Kuvailkaa mielessänne neitimme, aivan Henriika neitimme, mutta kookkaampana, muhkeampana, kauniimpana.
— Isabella! huudahti taiteilija. Ajatus, jonka keskustelu Henriikan kanssa oli hänessä herättänyt, alkoi näyttää todenmukaiselta, ja siksi hän tarttui hovimestarin käsivarteen niin kiivaasti ja niin äkkiä, että tämä peräytyi, samalla kuin Vilhelmi jatkoi tulisesti:
— Mitä te tiedätte hänestä? Kertokaa minulle kaikki. Belotti, tehkää hyvin!
Palvelija katsahti portaille päin ja jatkoi sitten päätään pudistellen:
— Varmaankin te erehdytte. Minun tietääkseni ei tässä talossa ole koskaan ollut Isabellaa, mutta kernaasti täytän kumminkin pyyntönne. Tulkaa takaisin illan suussa, mutta elkää vain odottako kuulevanne mitään hupaista kertomusta.
Pimeän tullessa palasi taiteilija Hoogstratenin taloon. Odotushuone oli tyhjä, mutta Belotti saapui pian.
Vanhus asetti valkean viereen pöydälle sievän tarjottimen, jolla oli viiniastia ja pikari, ja annettuaan tietoja sairasten voinnista hän tarjosi erityisen kohteliaalla tavalla Vilhelmille tuolin. Kun taiteilija kysyi häneltä, miksi hän ei ollut tuonut itselleen pikaria, vastasi hän:
— Minä juon vain vettä, mutta jos sallitte, niin istuudun. Kamaripalvelija läksi pois ja minun on koko päivä täytynyt juosta portaita ylös ja alas. Tuo on rasittanut vanhoja jalkojani, eikä meillä ole suinkaan odotettavissa rauhallista yötä.