— Monseigneur Gloria lähtee nyt Italiaan, ja minä voin päästä hänen kanssansa Roomaan hänen matkapalvelijanaan. Sieltä pääsen helposti Neaappeliin, ja voin täydessä rauhassa ruveta elelemään säästöjeni koroilla. Viidentenätoista päivänä lähtee tuleva isäntäni, ja kahdentenatoista täytyy minun saapua Antwerpeniin hänen luoksensa.
Pappi ja taiteilija katsahtivat toisiinsa. Vilhelmi ei raskinut kehottaa hovimestaria luopumaan tuumastaan, mutta Damianus rohkaisi mielensä, laski kätensä vanhuksen olalle ja sanoi:
— Jos te jäätte tänne vielä muutamiksi viikoiksi, Belotti, niin myöhemmin kyllä pääsette lepoon, ja silloin saatte myöskin nauttia hyvän omantunnon rauhaa. Niille, jotka ovat uskollisia kuolemaan saakka, luvataan elämän kruunu. Kun nämät raskaat ajat ovat menneet ohitse, on helppo pitää huolta siitä, että vaikeuksitta pääsette kotimaahanne. Päivällisaikaan minä palaan takaisin, Belotti. Jos tarvitsette apuani, niin lähettäkää minulle sana: Ambrosio vanhus kyllä löytää luokseni. Toivotan teille Jumalan siunausta ja samoin teillekin, herra Vilhelmi, jos sallitte minun sitä tehdä.
Papin lähdettyä sanoi vanha palvelija huoaten:
— Kyllä hän vain sittenkin minut pakottaa noudattamaan tahtoansa. Väärin hän käyttää vaikutusvaltaansa. En minä ole mikään pyhimys, ja hän vaatii minua…
— Tekemään oikein! sanoi Vilhelmi vakuuttavasti.
— Mutta ette tiedä miltä tuntuu, kun pitää heittää mielestänsä pitkän, vaivaloisen elämän kallein toivo aivan kuin toinen heittää luotansa rikkinäiset kenkäräsynsä. Ja kenenkä tähden, sanokaa, kenen? Tunnetteko te neitiäni? Voi herra, minä olen tässä talossa nähnyt monenmoista, sellaistakin, jota te, nuori mies, ette voisi uskoa mahdolliseksikaan. Te olette ihastunut nuoreen neitiin. Olenko oikeassa vai en?
— Te erehdytte, Belotti.
— Todellako? Teidän tähtenne iloitsen siitä, sillä te olette vaatimaton taiteilija, mutta nuori neiti on Hoogstratenin sukua, — muuta minun ei tarvitse sanoa. Tunnetteko te neidin isän?
— En, Belotti.