— Ja kuinka Henriika neiti voi?
— Hiukan paremmin.
Pappi tuli samassa odotushuoneesta. Belotti suuteli kunnioittavasti hänen kättänsä ja Vilhelmi kumarsi kohteliaasti.
— Minä nukahdin, sanoi Damianus yksinkertaisesti ja luontevasti, mutta äänellä, joka ei ollut niin voimakas ja syvä kuin olisi odottanut nähdessään hänen leveän rintansa ja kookkaan vartalonsa. — Luettuani messun käyn pikaisesti sairaitteni luona ja palaan sitten jälleen. Oletteko jo tullut järjillenne, Belotti?
— Se on mahdotonta, herra, pyhä neitsyt tietää, että se ei käy päinsä. Minun oli lähdettävä palveluksestani toukokuun ensimäisenä päivänä, tänään on kahdeksas, ja täällä minä olen yhä vielä; en ole lähtenyt tästä talosta, koska olen kristitty! Mutta nyt on neideillä etevä lääkäri hoitajana, sisar Gonzaga täyttää velvollisuutensa, te itse ansaitsette hoidollanne sijan marttyyrien joukossa paratiisissa, ja niin voin minä siis syntiä tekemättä panna pillit pussiin.
— Elkää lähtekö, Belotti, sanoi pater Damianus vakaasti, — ja jos ette sittenkään luovu aikeestanne, niin elkää ainakaan nimittäkö itseänne kristityksi.
— Te jäätte tänne, huudahti Vilhelmi, — jos ette muutoin, niin toki nuoren neidin tähden, josta te pidätte.
Belotti pudisti päätänsä ja vastasi levollisesti:
— Siihen, mitä arvoisa isä Damianus eilen minulle sanoi, ette te, nuori herra, enää voi lisätä mitään. Kumminkin pysyn aikeessani ja lähden; mutta koska panen paljon arvoa siihen, mitä arvoisa isä ja mitä te minusta ajattelette, niin pyydän teitä hyväntahtoisesti kuulemaan minua. Olen jo kuudenkymmenenkahden vuoden vanha, ja niin on laita vanhain palvelijain kuin vanhain hevosten, etteivät ne helposti käy kaupaksi. Brysselissä voisi tosin ehkä vielä katoolinen hovimestari saada paikan, kun on toimeensa tottunut, mutta vanha sydämeni ikävöi Neaappeliin — ikävöi kiihkeästi, tulisesti, sanomattomasti. Te, nuori herra, olette nähnyt meidän sinisen meremme ja meidän taivaamme; minä kaipaan niitä, se on totta, mutta enemmän vielä kaipaan muita vähäpätöisempiä seikkoja. Minusta tuntuu jo onnelta sekin, että saan puhua omaa kieltäni teidän kanssanne, herra Vilhelmi, ja teidän, arvoisa isä. Mutta onhan olemassa maa, jossa jokainen puhuu niinkuin minä. Vesuvion juurella on pienoinen kylä. Armias taivas! Moni kauhistuisi, jos hänen täytyisi jäädä sinne puoleksikaan tunniksi, kun vuori jylisee, kun tuhkaa sataa ja tulinen laava virtaa vuorta alas. Eivät talot siellä suinkaan ole niin sirosti rakennetut, eivät akkunaruudut myöskään hohda puhtauttaan kuten täällä. Pahoin pelkään ettei koko Resinassa ole olemassakaan monta lasiakkunaa, mutta ei lasten kumminkaan tarvitse meillä palella enemmän kuin teilläkään. Mitähän leideniläinen talonemäntä virkkaisi meidän kyläntiestämme? Viiniköynnöksiä tangoissansa, viikunanlehviä ja kirjavia pesuvaatteita näkyy siellä sekaisin katoilla, akkunoissa ja noilla vinoilla parvekkeilla; pienissä puutarhoissa, joista puuttuu suoria käytäviä ja kaavanmukaisia kasvilavoja, riippuu kullankellerviä hedelmiä oranssi- ja sitruunapuissa. Kaikki kasvaa siellä sikin sokin. Ja nuo viinitarhojen valkoisten muurien ylitse kiipeilevät poikaset — repaleisissa ryysyissänsä, jotka eivät suinkaan näytä räätälin kädestä lähteneiltä, — nuo pikku tytöt, joiden tukkaa äiti selvittelee talon ovella, ne eivät ole niin valkoihoisia ja punaposkisia ja puhtaaksi pestyjä kuin hollantilaiset lapset. Mutta tahtoisin sittenkin vielä kerran nähdä noita tummasilmäisiä, ruskeita pörröpäitä ja viettää loppuikäni keskellä tuota sekamelskaa, lämpöisessä ilmassa, huoletonna elellen sukulaisteni ja kansani keskuudessa.
Vanhuksen poskille oli kohonnut puna hänen näin puhellessaan, ja hänen tummissa silmissänsä ilmeni jälleen säihky, jonka vielä äskettäin olisi luullut ainiaaksi sammuneen pohjan kylmän ilman ja pitkän palvelusajan vaikutuksesta. Kun ei pappi eikä taiteilija heti vastannut hänen keskeytettyään puheensa, jatkoi hän levollisemmin: