Silloin Marian valtasi hiljainen vavistus, ja vetäessään kätensä miehensä kädestä hän ajatteli: "Muualla — siis ei täällä. Lepoa ja onnea ei täällä ole odotettavissa." Hän ei lausunut ilmi näitä ajatuksiansa, mutta ne eivät tahtoneet haihtua hänen mielestänsä.
Kahdestoista luku.
Hiljaista oli yleensä Nobelkadulla ja nykyisin kaikkein hiljaisinta Hoogstratenin talossa. Olkia ja hietaa oli levitetty kadulle tohtori de Bont'in ja vanhan neidin hovimestarin toimesta. Akkunain edessä oli paksut verhot, oven ja kolkuttimen välille oli naulattu huopaa. Katuovi oli lukitsematta, mutta sen takana istui vartija, jonka puoleen tulijat voivat kääntyä.
Aamulla toukokuun kahdeksantena päivänä kääntyivät taiteilija Vilhelmi Kornelionpoika ja Janus Dousa Nobelkadulle. He olivat juuri puhelleet varsin innokkaasti, mutta nähdessään hiedan ja oljet he ensin hiljensivät ääntänsä ja vaikenivat sitten kokonaan.
— Tie on jo valmiina kuoleman riemuretkeä varten. Toivokaamme että hän täällä vain kerran kääntää soihtunsa maata kohden ja osottaa tämän kunnian hänelle, jonka osaksi se ikään katsoen on tuleva, niin vähän kunnioitusta kuin hän muutoin ansaitseekin. Elkää viipykö kovin kauan tuossa taudin saastuttamassa talossa, herra Vilhelmi.
Taiteilija avasi hiljaa oven. Palvelija tervehti häntä vaieten ja kääntyi porraskäytävään päin huutaaksensa Belottia, sillä "soittoniekka" oli jo monesti käynyt tapaamassa hovimestaria.
Vilhelmi meni odotushuoneeseen, jossa tänään aivan ensi kerran oli toinenkin vieras — ja lisäksi sangen oudossa asennossa. Selkä suorana mutta pää sivulle vaipuneena oli pater Damianus nukahtanut istualleen nojatuoliin. Hän oli neljääkymmentä lähentelevä, vaaleapartainen mies, valkoihoinen ja punaposkinen kuin lapsi. Paljaaksi ajeltua päälakea ympäröivät vaaleat hiukset, muodostaen ohuen kaaren. Uinailevan kädet, jotka olivat vaipuneet syliin, pitelivät öljypuusta valmistettua, hyvin kellastunutta rukousnauhaa. Hänen hieman avonainen suunsa hymyili herttaisesti ja ystävällisesti.
"Tämä lempeä pyhimys pitkässä naismaisessa puvussaan ei juuri ole tarmokkaan työntekijän näköinen", ajatteli Vilhelmi, "mutta kumminkin hänen suuret kätensä näyttävät kovettuneilla ja työhön tottuneilta".
Kun Belotti tuli odotushuoneeseen ja näki nukkuvan papin, asetti hän varovasti tyynyn hänen päänsä alle ja viittasi Vilhelmille, että tämä seuraisi häntä etuhuoneeseen.
— Antakaamme hänen vähän levätä, sanoi italialainen. — Vasta kaksi tuntia sitten hän läksi vanhan neidin luota, jonka vuoteen ääressä hän on istunut eilisestä puolipäivästä saakka. Neiti on enimmäkseen tiedotonna, mutta kun hän välillä virkoaa, ikävöi hän hengellistä lohdutusta, Kuolinsakramenttejä hän ei vielä tahdo, sillä hän ei ota uskoaksensa, että hänen loppunsa voi olla käsissä. Mutta väliin, kun kivut lisääntyvät, kysyy hän kuolemantuskissaan onko kaikki valmiina, sillä hän pelkää kumminkin kuolla ilman viimeistä voitelua.