— Ja milloin hän läksi Hollannista?
— Odottakaapas — siitä on… Pääsiäisenä siitä oli neljä vuotta.
— Onko hän tumma- vai valkoverinen?
— Kuten sanoin, aivan Henriika neidin näköinen. Mutta voihan mikä nainen tahansa olla tumma- tai valkoverinen. Luulen että pikemmin pääsemme asiasta selville, jos sallitte minun nyt tehdä kysymyksen. Oliko tuolla naisella, jota tarkoitatte, suuri pyöreämäinen arpi keskellä otsaa, juuri tukan rajalla?
— Jo riittää! huudahti Vilhelmi hypähtäen nopeasti seisoalleen. — Hän oli lapsena lyönyt otsansa isänsä aseeseen.
— Päinvastoin, herra, junkkari van Hoogstratenin ase iski tämän tytärtä otsaan. Kuinka kauhistuneelta te näytätte! Hyvä Jumala, minä olen kyllä tässä talossa kummempaakin nähnyt. Mutta nyt on taas teidän vuoronne vastata: Missä kotimaani kaupungissa te häntä tapasitte?
— Roomassa, missä hän eleli yksin ja käytti salanimeä. Isabellako — hollantilainen tyttö! Tehkää hyvin, Belotti, ja jatkakaa kertomustanne. Minä en suinkaan enää keskeytä teitä. Mitä oli pienokainen tehnyt, kun hänen oma isänsä…
— Noista hurjista Hoogstrateneista on junkkari kaikkein hurjin. Italiassa olette ehkä tavannut hänen tapaisiansa miehiä, tässä maassa· ei hevillä löytäisi toista tuollaista hurjapäätä. Pahasisuiseksi ei teidän kumminkaan pidä luulla häntä; mutta ei ole tarpeen muuta kuin sana vain, joka ei ole hänelle mieleen, tai tyly katse, ja heti hän on poissa suunniltaan; nyt seuraa teko, tekoa katumus. Mitä tulee hänen tyttärensä arpeen, niin hän sai sen tällä tavoin: Hän oli vielä lapsi, eikä hän tietysti olisi saanut kosketella ampuma-aseita, mutta hän teki sen kumminkin milloin vain voi, ja kerran laukesi pistooli ja luoti surmasi yhden paraita metsäkoiria. Junkkari kuuli pamauksen, ja kun hän näki koiran pitkällään ja pistoolin pikku neidin jalkojen juuressa, otti hän aseen maasta ja löi sen teräväsärmäisellä perällä…
— Lasta, omaa tytärtänsä! huudahti Vilhelmi kauhistuneena.
— Ihmisiä on monenlaisia, jatkoi Belotti. — Toiset — ja niihin te kai kuulutte — punnitsevat asiat tarkoin ennenkuin puhuvat ja toimivat; toiset taas tuumivat kauan, ja kun he ovat asioista selvillä, niin he puhuvat pitkälti, mutta tekoihin he harvoin ryhtyvät. Mutta sitten on vielä kolmatta lajia ihmisiä — ja niihin kuuluvat ennen muita Hoogstratenit —, jotka vain antavat toisen teon seurata toista ja jos joskus niitä punnitsevat, niin eivät ainakaan ennenkuin ne ovat tehdyt. Jos he silloin huomaavat menetelleensä väärin, estää ylpeys heitä sitä myöntämästä ja sovittamasta. Niin seuraa toinen onnettomuus toista; mutta ei niitä kovin surra, ja viini ja korttipeli, turnajaiset ja metsästykset auttavat ne unohtamaan. Velkoja on yllin kyllin, mutta niistä saavat velkojat huolehtia, ja ne pojista, joille ei jää perintötilaa, voivat kyllä päästä hoviin tai sotaväkeen, tytöiltä ei, Jumalan kiitos, puutu luostareita, jos he tunnustavat meidän pyhää uskoamme, ja molemmille toivotaan perintöjä rikkailta tädeiltä ja muilta sukulaisilta, jotka kuolevat lapsettomina.