— Te kuvaatte räikein värein.

— Mutta todellisuuden mukaan, — ja junkkariin soveltuu tämä kaikki. Poikia varten hänen ei tosin tarvinnut säilyttää tilaansa, sillä niitä ei hänen puolisonsa ollut hänelle lahjoittanut. Tämän hän oli tavannut hovissa Brysselissä, ja hän oli kotoisin Parmasta.

— Tunsitteko te hänet?

— Hän oli jo kuollut, ennenkuin minä tulin tähän taloon. Molemmat neidit ovat saaneet varttua suuriksi ilman äidin hoitoa. Kuten kuulitte, voi junkkari väliin pidellä heitä pahoin, mutta varmaankin hän kumminkin heitä rakasti, eikä hän raskinut panna heitä luostariin. Usein hän kyllä huomasi — ainakin hän sen empimättä myönsi keskustellessaan emäntäni kanssa — että voi olla olemassa sopivampia olopaikkoja nuorille aatelisneitosille kuin hänen linnansa, jossa pidettiin aika menoa, ja niin hän vihdoin lähetti vanhemman tyttärensä meille. Neitini ei muutoin lainkaan voinut sietää nuoria tyttöjä läheisyydessään, mutta Anna neiti oli meidän lähimpiä sukulaisiamme, ja minä tiedän että hän vapaaehtoisesti kutsui lapsukaisen luoksensa. Muistan vielä selvään tuon kuusitoistavuotiaan neitosen; suloisempaa olentoa, herra Vilhelmi, en ole nähnyt sitä ennen enkä sen jälkeen — enkä myöskään vaihtelevampaa. Olen nähnyt hänet taipuisana kuin flanderilainen sametti, mutta toisin ajoin hän riehui ja raivosi kuin syysmyrskyt täällä teidän maassanne. Kaunoinen oli hän aina kuin äskenpuhjennut ruusu, ja kun hänen äitinsä vanha kamarineitsyt — hän oli kotoisin Luganosta — oli kasvattanut hänet, ja pappi, joka oli ollut hänen opettajansa, oli kotoisin Piisasta ja kuuluisa musiikkitaiteilija, niin neiti puhui minun äidinkieltäni kuin toskanalainen lapsi ja oli hyvin perehtynyt säveltaiteeseen. Te olette kai itse kuullut hänen laulavan ja soittavan harppua tai luuttua, mutta voin vielä mainita, että kaikilla Hoogstratenin suvun naisilla, lukuunottamatta minun emäntääni, on erityinen taipumus teidän taiteeseenne. Me asuimme kesällä tuossa kauniissa maatalossa, jonka teidän ystävänne ennen piirityksen alkua repivät maahan, — ilman laillista oikeutta, minun nähdäkseni. — Usein toivat ratsut meille muhkeita vieraita. Talomme oli vieraanvarainen, ja missä on tarjolla hyvä ateria ja nähtävänä niin ihana neitonen kuin meillä, sieltä ei puutu ritareita. Näiden joukossa oli myöskin eräs hyvin ylhäinen, keski-ikäinen herra, markiisi d'Avennes, jota neitini nimenomaan oli pyytänyt käymään luonansa. Niin kohteliaasti kuin häntä emme olleet vastaanottaneet ruhtinaitakaan. Sehän oli luonnollista, sillä hänen äitinsä oli emäntäni sukulaisia. Neitini on nimittäin äitinsä puolelta normandialaista syntyperää. Markiisi d'Avennes oli tosin hieno seuramies, mutta olennoltaan pikemmin siro kuin miehekäs. Kohta hän oli silmittömästi rakastunut Anna neitiin ja kosikin häntä. Emäntääni tuuma miellytti, ja junkkari ilmoitti lyhyesti tyttärellensä, että tämän oli suostuminen, — eikä hän pidä vastustelemisista. Eipä muillakaan ritareilla ole tapana liioin tiedustella tyttäriensä mieltä, kun ilmaantuu sopiva kosija. Näin tuli siis Anna neidistä markiisin morsian, mutta emäntäni selitti tarmokkaasti, että hänen veljentyttärensä oli liian nuori mennäksensä naimisiin. Hän taivutti junkkarin, jota hän siihen aikaan piti yhtä tiukalla ohjissa kuin kengittäjä varsaa, määräämään häät pidettäviksi vasta pääsiäisen aikoina. Talvella piti myötäjäiset valmistettaman. Markiisille asetettiin ehdoksi, että hänen pitäisi odottaa vielä puoli vuotta. Sormus sormessa hän palasi takaisin Ranskaan. Morsian ei vuodattanut kyyneltäkään hänen lähtönsä takia, ja heti sulhasen lähdettyä hän heitti sormuksen koristelippaaseen kamarineitsyen nähden, joka kertoi sen minulle. Hän ei uskaltanut vastustaa isäänsä, mutta tädillensä hän sanoi suoraan, mitä ajatteli markiisista, ja tämä salli hänen sen tehdä vaikka olikin suosinut ranskalaisen kosintaa. Aikaisemmin olivat emäntäni ja nuori neiti usein otelleet kiivaasti, ja vaikka neidilläni kyllä olikin syytä soukentaa tuon kesyttömän haukan siipiä ja opettaa mikä on aatelisnaiselle sopivaa, niin antoivat Anna neidillekin valittamisen aihetta tädin monenmoiset vaatimukset, jotka veivät häneltä kaiken elämänilon. Olen pahoillani siitä, herra, että järkytän nuoruuden kokemattomuuteen perustuvaa luottamustanne ihmisiin, mutta joka silmät avoinna on elänyt vanhaksi, se on myöskin nähnyt ihmisiä, joille tuottaa iloa, joiden täytyy saada loukata muita ihmisiä. Kumminkin olen samalla lohdutuksekseni aina huomannut, ettei kukaan ole paha vain ollakseen paha, niin, olenpa usein huomannut, että pahimmatkin taipumukset — kuinkas sen sanoisin? — että pahimmatkin taipumukset vain johtuvat vastakohtiensa eli mitä ihanimpien hyveiden rajattomuudesta, joiden hyveiden irvikuvia ne ovat. Ihailtavasta kunniantunnosta olen nähnyt kehittyvän kavalaa kateutta, ripeästä toimeliaisuudesta paheksuttavaa ahneutta, hellästä rakkaudesta kiivasta vihaa. Emäntäni oli nuorena ollessaan rakastanut uskollisesti ja hartaasti, mutta hänet petettiin kurjalla tavalla, ja nyt valtasi hänen mielensä viha, ei ainoastaan määrättyä henkilöä, vaan koko elämää kohtaan, ja tuon jalon uskollisuuden sijan anasti nyt pahansuopa itsepintaisuus. Te käsitätte mitä tarkoitan ja mistä tuo kaikki on johtunut, jos tahdotte edelleen kuunnella kertomustani.

Kun tuli talvi, sain minä toimekseni matkustaa Brysseliin laittaakseni siellä uuden, muhkean talouden kuntoon. Pian tulivat neidit sinne jälkeeni. Siitä on nyt neljä vuotta. Siihen aikaan Alba herttua piti kuninkaan sijaisena asuntoa Brysselissä. Hän piti emäntääni suuressa arvossa, kunnioittipa hän meitä kahdesti käynnilläänkin. Hänen ylhäiset upseerinsa kävivät myöskin usein talossamme. Näiden joukossa oli myöskin don Luis d'Avila, joka oli vanhaa aatelissukua ja herttuan suosikkeja. Hänkään ei ollut enää aivan nuori, enemmän kuin markiisikaan, mutta hän oli ihan toisenlainen: kookas mies, kuin teräksestä taottu, voittamaton kortinlyöjä ja miekkailija ja mitä pahin äkäpussi. Mutta hänen tulisissa silmissään ja ihanassa laulussaan oli kumminkin jokin salaperäinen voima, joka hurmasi naisia. Palvelijain huoneessa kerrottiin lukemattomista seikkailuista, joista hän muka oli suoriutunut, ja puolet niistä olivatkin tosia, sen olen myöhemmin saanut varmasti tietää. Jos te luulette, että tämä sydänten valloittaja oli noiden iloisten, kiharatukkaisten onnettaren suosikkien kaltainen, joita vastaan neitoset kiiruhtavat tarjotakseen heille rakkauttaan, niin te erehdytte, sillä don Luis oli vakava, kalpeaposkinen, lyhyttukkainen mies, joka aina käytti tummaa pukua, vieläpä miekankin kahvassa jotakin tummaa metallia kullan ja hopean asemasta. Pikemmin hän muistutti kuolemaa kuin kukoistavaa rakkautta. Ehkäpä olikin juuri siksi niin vaikea häntä vastustaa, sillä kuolemaa vartenhan me kaikki synnymme, eikä yksikään kosija ole niin varma voitostaan kuin hän.

Alussa emäntäni ei juuri suosinut häntä, mutta asiat muuttuivat, ja uudenvuoden aikoina hän jo tuli niihinkin iltamiin, joihin kuului vain lähimpiä tuttuja. Hän tuli aina kun häntä kutsuttiin, mutta nuorelle neidille hän ei suonut sanaa, ei katsetta, tuskin tervehdystäkään. Ainoastaan silloin kuin neiti suostui laulamaan, meni hän läheisyyteen ja huomautti hänelle tulisin sanoin esityksen virheitä. Usein hän itsekin lauloi, ja silloin hän tavallisesti valitsi samat laulut, jotka neiti oli laulanut, ikäänkuin näyttääkseen etevämmyyttään.

Tällä kannalla pysyivät asiat karnavaaliin saakka. Laskiaistiistaina piti emäntäni suurenpuoleiset pidot, ja kun minä olin ohjaamassa palvelijoita, joiden piti tarjota ruokia, ja silloin seisoin Anna neidin ja d'Avilan takana — emännälläni oli jo kauan ollut tapana määrätä tälle paikka veljentyttärensä vieressä — silloin huomasin, että heidän kätensä pöydän alla sulkeutuivat toisiinsa pitkäksi aikaa. Sydäntäni ahdisti niin, että töin tuskin voin pysyä tarkkaavaisena, vaikka se tuona iltana oli niin tuiki tarpeellista, ja kun minut seuraavana aamuna kutsuttiin vanhan neidin luo tiliä tekemään, katsoin velvollisuudekseni nöyrästi huomauttaa häntä siitä, että Anna neitiä ei näyttänyt loukkaavan don Luis d'Avilan kosiskeleminen, vaikka olikin toisen morsian. Hän salli minun puhua suuni puhtaaksi, mutta kun uskalsin mainita, mitä espanjalaisesta kerrottiin, niin hän kiivastui ja käski minut ulos. Uskollinen palvelija näkee ja kuulee usein paljoa enemmän kuin isäntäväki luulee, ja siihen aikaan sain kuulla monenmoista emäntäni kasvatussisarelta, joka ei enää ole elossa; Susanna tiesi kaikki mikä koski emäntääni.

Ranskassa oleskelevalla sulholla ei näyttänyt olevan hyvää odotettavissa, sillä kun vanha neiti puhui hänestä, nauroi hän omituisella tavallaan, — tavalla, josta tiesimme ettei se ennustanut hyvää; mutta hän kirjoitti kumminkin usein markiisille ja hänen äidillensä ja usein tuli tännekin kirjeitä Rochebrunista. Mutta samoihin aikoihin oli neidilläni usein salaisia keskusteluja d'Avilan kanssa.

Paastonaikana tuli junkkarin lähetti ilmoittamaan, että junkkari saapuisi pääsiäispäivänä Haarlemista ja markiisi Rochebrunin linnasta Brysseliin, ja kiirastuorstaina minä sain toimekseni koristaa kappelin kukkasilla, tilata kyytihevoset ja ryhtyä muihin valmistuksiin. Pitkänäperjantaina, Herramme ristiinnaulitsemispäivänä, — soisin kertovani valheita —, pitkänäperjantaina puettiin nuori neiti varhain aamulla morsiuspukuun, don Luis saapui mustiin puettuna, ylpeänä ja synkkänä kuten aina, ja kynttiläin valossa vihittiin, ennen auringon nousua, tuona kylmän koleana aamuna — minusta on kuin se olisi ollut vasta eilen — toisiinsa kastilialainen ja Anna neiti. Todistajina ei ollut muita kuin emäntäni, eräs espanjalainen upseeri ja minä. Kello seitsemän tienoissa saapuivat vaunut, ja kun tavarat oli niihin asetettu, antoi don Luis minulle lippaan, joka oli pantava vaununlaatikkoon. Se oli raskas ja minä tunsin sen varsin hyvin, — emännälläni oli tapana pitää siinä kultarahaa. Pääsiäispäivänä tiedettiin koko kaupungissa, että don Luis d'Avila oli ryöstänyt kauniin Anna van Hoogstratenin ja surmannut hänen sulhasensa kaksintaistelussa Halin luona Brysseliin vievällä tiellä, aamulla kiirastuorstaina, — siis tuskin vuorokautta ennen häitä.

Kuinka raivostunut junkkari van Hoogstraten oli meille saapuessaan, sitä en koskaan unohda. Neitini ei tullut näkyviin, vaan sanoi olevansa sairas, mutta hän oli niin terve kuin viime vuosina yleensä on voinut olla.