— Käsitättekö syyn emäntänne eriskummaiseen menettelyyn? kysyi Vilhelmi.
— Kyllä, herra; on selvää mitkä vaikuttimet häntä johtivat. Mutta alkaa olla myöhäistä ja minun täytyy kiiruhtaa. Yksityiskohdista en muutoin tiedäkään paljoa, sillä olin itse vielä lapsi, kun nuo seikat tapahtuivat. Mutta Susanna on puhunut minulle monenmoista, josta ansaitsisi kertoa. Emäntäni äiti oli Chevraux'in sukua, ja hänen sisarensa luona, joka talvisin asui Pariisissa, vietti neitini parhaan nuoruudenaikansa. Tämä oli korkeastiautuaan Frans kuninkaan aikana, ja te kai tiedätte, että tuo mahtava ruhtinas myöskin oli naisten liehakoitsija ja uhkea ritari, josta sanottiin, että hän oli murtanut yhtä monta sydäntä kuin keihästä. Neitini, joka siihen aikaan vielä oli kaunis, kuului hovinaisiin, ja kuningas Frans oli hänelle erittäin suosiollinen. Mutta neiti säilytti kunniansa, sillä hän oli varsin nuorena valinnut ritarikseen keikarimaisen markiisi d’Avennes'in, johon hän oli kiintynyt uskollisella rakkaudella ja jonka tähden sai itkeä monet yöt. Sillä palvelija oli herraansa, ja markiisi kantoi tosin viisi vuotta neitini värejä ja oli hänen nöyrin palvelijansa, mutta siitä huolimatta hänen katseensa ja tunteensa harhailivat puolelle ja toiselle. Mutta kumminkin pysyi tuo liitto voimassa, ja kuudennen vuoden alkaessa kehottivat neidin sukulaiset markiisia päättämään pilan ja ajattelemaan häitä. Neiti alkoi valmistella myötäjäisiään, ja Susanna tiesi kertoa, kuinka hän neuvotteli markiisin kanssa pitäisikö maatilat ja linnat, jotka hänellä oli Hollannissa, vai koettaisiko saada ne myydyksi. Mutta häistä ei vain sittenkään tullut mitään, sillä markiisin täytyi seurata sotajoukkoa Italiaan, ja morsian oli alituisessa tuskassa hänen tähtensä, sillä silloin kävi ranskalaisten huonosti minun kotimaassani, ja usein sai hän kuukausimääriä odotella tietoja. Vihdoin palasi markiisi kotiin, ja nyt hän kohtasi Chevraux'in talossa emäntäni serkun, joka oli pienestä tytöstä kasvanut viehättäväksi neitoseksi. Lopun voitte arvata. Hortense nuppunen miellytti markiisia enemmän kuin tuo viidenkolmattavuotias hollantilainen kukkanen. Chevraux'it olivat ylhäistä sukua, mutta velkaantuneita, ja kosija oli ollessaan Italiassa sotaa käymässä perinyt setänsä suuret tilukset, eikä hänen tarvinnut suotta kosiskella. Neitini palasi Hollantiin. Hänen isänsä vaati markiisin kaksintaisteluun, mutta se päättyi ilman verenvuodatusta, ja herra d'Avennes eli onnellisessa avioliitossa Hortense de Chevraux'in kanssa. Heidän poikansa oli Anna neidin onneton sulhanen. Käsitättekö nyt asian, herra Vilhelmi? Puolen ikäänsä hautoi emäntäni tuota vanhaa vihaansa; sen tyydyttämiseksi uhrasi hän oman sukulaisensa tuolle tappelijalle d'Avilalle, mutta saihan hän kostaa vuosikautiset kärsimyksensä vihaamalleen naiselle, kun surmautti tämän ainoan pojan.
Taiteilija puristi kokoon nenäliinan, jolla oli pyyhkinyt otsaansa, ja kysyi koleasti:
— Mitä muuta tiedätte Annasta?
— En juuri paljoa, vastasi Belotti. — Junkkari hylkäsi hänet ja nimittää Henriikaa ainoaksi tyttäreksensä. Ketä isän kirous vainoaa, se ei saavuta onnea, eikä hän varmaankaan ole sitä saavuttanutkaan. Olen kuullut, että don Luis olisi alennettu vänrikiksi jonkun ruman kepposen takia, ja miten lieneekään käynyt hänen kurjan, ihanan puolisonsa. Neitini lähetti hänelle herra Lamperin välityksellä väliin Florensin kautta rahoja Italiaan, mutta en ole kuullut siitä mitään enää moneen kuukauteen.
— Sallikaa minun tehdä vielä yksi kysymys, Belotti, sanoi Vilhelmi. — Mikä sai junkkarin uskomaan Henriikan emäntänne huostaan, vaikka hän näki kuinka hänen vanhemman tyttärensä kävi tässä talossa?
— Raha, — tuo kurja raha! Voidaksensa säilyttää linnansa ja perintötilansa hän luovutti tyttärensä. Niinkuin ratsusta hierottiin neidistä kauppaa, eikä junkkari vähästä suostunut häntä tänne lähettämään. Juokaa, herra, te olette kurjan näköinen.
— Ei se ole vaarallista, vastasi Vilhelmi, — raitis ilma on minua virkistävä. Kiitoksia kertomuksestanne, Belotti.
Kolmastoista luku.
Pormestari der Werffin rouva tarkasteli iltapäivällä toukokuun kuudentenatoista päivänä kaappejaan ja laatikoitaan. Pormestari oli nyt raatihuoneella, mutta hän oli ilmoittanut että prinssin komisario herra Diederik van Bronkhorst, molemmat Nordwykin herrat, kaupunginsihteeri van Hout ja muutamia muita kaupungin etevimpiä miehiä ja vapauden ystäviä illempana saapuisi hänen luoksensa neuvotteluun. Marian piti herrojen kestitsemiseksi toimittaa hyvä illallinen, viiniä ynnä muuta mitä tarvittiin.