Tämä pyyntö virkistytti ja ilahdutti nuorta rouvaa. Hänestä oli hauskaa, että hänkin toki kerran saisi esiintyä emäntänä siihen tapaan kuin hänen kotonansa käsitettiin emännän tehtävät. Pitkiin aikoihin ei hän ollut saanut kuunnella vakavaa, asiallista keskustelua. Tuttavista ei tosin suinkaan ollut puutetta, sillä talon naissukulaiset ja vanhat ystävät, jotka tulivat tervehtimään häntä ja Barbaraa, pyytelivät häntä kyllä käymään heidän luonansa. Näistä olivat monetkin hänelle ystävällisiä, ja hän piti heitä arvossa, koska he olivat kelpo ihmisiä, mutta ei yksikään heistä ollut hänen hengenheimolaisiaan. Ja vaikkei hänen elämässään suinkaan ollut liiaksi vaihtelua, niin hän kumminkin suorastaan pelkäsi noiden vierasten tuloa, ja heidän läsnäolonsa tuntui hänestä kärsimykseltä, joka ei ollut kartettavissa. Nuo arvokkaat rouvat olivat kaikki tyyni syntyään paljoa aikaisemmilta vuosikymmeniltä kuin hän, ja kun he istuivat kehräten, kutoen sukkaa tai verkkoa ja nauttiessaan leivoksia ja hedelmäsosetta ynnä maustettua viiniä keskustelivat piiritystilan tuottamista vaikeuksista, lastenhoidosta ja palvelijoistaan, vaatteiden pesusta ja saippuankeitosta, kun he ankarin sanoin arvostelivat noita käsittämättömiä ja paheksuttavia tekoja, joita toiset naiset olivat tehneet tai aikoivat tehdä, — silloin alkoi Marian sydäntä ahdistaa, ja hänen hiljainen kammionsa kuvastui hänen mieleensä rauhallisen ihanana pakopaikkana.

Ainoastaan silloin hänkin vilkastui, kun tuli puheeksi maan hätä ja pyhä velvollisuus kestää vielä toistamiseenkin millaista ahdinkoa tahansa vapauden hyväksi, ja kernaasti hän silloin kuunteli noiden tarmokasten naisten keskusteluja, joista voi huomata, että he todella tarkoittivat mitä puhuivat. Mutta kun turhaa lörpöttelyä kesti tuntimääriä, tuotti se hänelle suorastaan tuskaa. Mutta hän ei tohtinut mennä pois, vaan hänen täytyi kestää siksi kunnes viimeinenkin tädeistä oli lähtenyt talosta. Muutaman kerran oli hän näet uskaltanut poistua ennen heidän lähtöänsä, vaan silloin oli Barbara ystävällisesti varoittanut häntä, kertoen että hänellä oli ollut täysi työ puolustaessaan Mariaa, — häntä kun oli katsottu ylpeäksi ja epäkohteliaaksi.

— Tuollainen lörpöttely, tuumaili Barbara, — tuottaa huvia ja vahvistaa mieltä, ja ken lähtee pois tätien joukosta heidän vielä koolla ollessansa, sen korvat kyllä pian alkavat soida.

Yksi leideniläinen nainen kumminkin suuresti miellytti Mariaa. Tämä oli kaupunginsihteeri van Houtin vaimo, mutta hän kävi harvoin vierailemassa, sillä vaikka hän näytti hennolta ja hienolta, täytyi hänen kumminkin hyöriä aamusta varhain myöhään iltaan hoitaessaan lapsiansa ja talouttansa, jonka suhteen täytyi olla tuiki säästäväinen.

Maria oli reippaammalla mielellä ja iloisempi kuin moneen päivään, kun hän nyt tarkasteli astiahyllyjä ja hopeakaappia. Valkoisilla, pitsireunaisilla liinoilla kiilsivät ja hohtivat tuolla talon parhaat pöytäkalut, joilla ei näkynyt tomuhiukkaakaan. Maria valitsi mitä tarvitsi, mutta monet noista tina-, lasi- ja kiviastioista eivät häntä miellyttäneet, sillä ne eivät oikein sopineet yhteen, niitä oli ostettu vähän kerrallaan, ja olipa eräissä kuhmujakin ja vammoja.

Kun äiti valmisteli Marian myötäjäisiä, oli Pietari pyytänyt, että huonon ajan takia säästettäisiin rahaa eikä ostettaisi mitään tarpeetonta. Hänen talossansa oli yllin kyllin kaikenlaisia talouskaluja, ja hänestä olisi ollut väärin ostaa lautastakaan lisäksi. Tottahan olikin, ettei mitään puuttunut hyllyiltä ja kaapeista, mutta Maria ei ollut itse valinnut eikä tuonut muassaan noita kapineita: olivathan ne hänen, mutta eivät ne kumminkaan oikein tuntuneet hänen omiltaan, ja pahinta oli, ettei häntä, joka oli tottunut näkemään kauniimpia kaluja, voineet miellyttää kiillottomat, naarmuiset tinalautaset eikä tuopit, kupit ja kannut, joissa oli koreita, karkeatekoisia maalauksia. Noista jykevistä lasikaluista hän ei myöskään pitänyt, ja kun hän niitä tarkasteli ja otti esille mitä tarvitsi, muistuivat hänen mieleensä hänen vastanaidut ystävättärensä, jotka olivat näytelleet hänelle uusia, hohtavia talouskalujansa niin ylpeillen ja tyytyväisinä kuin olisivat työllä ja vaivalla itse laatineet joka kapineen. Mutta voihan näilläkin astioilla, joita oli käytettävänä, kattaa pöydän niin, että se näyttäisi miellyttävältä ja somalta.

Aamupäivällä Maria oli Adrianin kanssa noutanut kukkasia kaupunginmuurin viereisestä puutarhasta, ja kaupungin ulkopuolella olevalta niityltä hän oli poiminut hienoja heiniä. Aistikkaasti järjesteli hän nyt nuo keväimen tuotteet maljakkoihin, asetellen joukkoon riikinkukonhöyheniä, ja hän iloitsi huomatessaan, kuinka sieviltä kaikkein kömpelöimmätkin astiat alkoivat näyttää, kun hän oli kietonut köynnöksiä niiden ympärille. Ihmetellen katseli Adrian hänen toimiansa. Tuskin häntä enää olisi kummastuttanut, jos äidin kätöset olisivat muuttaneet tuon pimeän ruokahuoneenkin hohtavaksi kristallisaliksi.

Kun pöytä oli katettu, tuli Pietari hetkeksi kotiin. Hän aikoi vielä ennen vieraiden tuloa ratsastaa kapteeni Allertsin, Janus Dousan ja muutamien muiden herrojen kanssa Valkenburgiin tarkastamaan valleja. Kulkiessaan ruokasalin lävitse hän tervehti vaimoaan kädenliikkeellä ja sanoi vilkaisten ruokapöytään:

— Nuo koristeet eivät olisi olleet tarpeellisia ja kukat vieläkin vähemmän. Me kokoonnumme pitääksemme vakavaa neuvottelua, ja sinä olet kattanut pöydän kuin häitä varten.

Huomatessaan että Maria loi katseensa maahan, lisäsi hän huoneesta poistuessaan ystävällisesti: