— Mutta sama minusta, olkoon se vain noin.
Epäröiden katseli Maria laitelmiaan. Hänen mielensä alkoi jälleen katkeroittua, ja uhkamielisesti ojensi hän jo kätensä tarttuakseen maljakkoon, joka oli koristeltu erityisen huolellisesti, kun Adrian huudahti hartaasti rukoilevalla äänellä, katsoen häneen suurilla silmillänsä:
— Elkää, äiti, sitä ette saa tehdä, sehän on niin kovin muhkea ja kaunis.
Maria hymyili, silitteli pojan kiharoita, otti maljasta kaksi leivosta ja antoi ne hänelle lausuen:
— Toinen on sinulle, toinen Liisalle. Jääkööt kukkamme paikoilleen.
Adrian kiiruhti pois makeine lahjoineen, mutta Maria tarkasti vielä kerran pöytää miettien mielessään:
"Pietari ei välitä muusta kuin siitä, mitä ilman ei voi tulla toimeen; mutta onhan tarpeen muutakin, muutoinhan Jumala olisi luonut kaikki linnut harmaiksi."
Autettuaan Barbaraa keittiössä hän meni kamariinsa. Siellä hän järjesti tukkansa, pani kaulaansa äskenjähmitetyn röyhelön ja edessäpäin olevaan kaarteeseen huolellisesti laskostetun pitsin, mutta piti yllään arkipukunsa, sillä eihän hänen puolisonsa tahtonut että tästä kokouksesta muodostuisi mitkään juhlapidot.
Juuri kun Maria oli kiinnittänyt tukkaansa viimeisen kultaneulan ja mietti, kummalleko olisi ruokapöydässä suotava kunniasija, komisario van Bronkhorstilleko, prinssin edustajalle, vai Nordwykin arvokkaalle vanhalle herralle, kolkutti Kerttu ovea ja ilmoitti, että tohtori Bontius oli tahtonut tavata pormestaria ylen tärkeän asian takia. Hän oli sanonut, että pormestari ei ollut kotona, mutta lääkäri ei ollut lähtenyt pois, vaan oli pyytänyt saada puhua rouvan kanssa.
Maria läksi heti Pietarin huoneeseen. Lääkärillä näytti olevan kiire. Hän tervehti vain kohottamalla kultanuppista pitkää keppiään suippoa mustaa hattua kohden, jota hän ei ottanut päästään sairasvuoteenkaan ääressä, ja kysyi nopeasti ja lyhyesti: