— Ei se mitään, sanoi miekkailija, nosti lakkiansa ja pyyhki otsaansa käden selkäpuolella. — Kerranhan jokaisen kuolinhetki tulee, ja jos minun loppuni nyt on tulossa, niin tapahtukoon Jumalan tahto! Omaisteni ei tarvitse kärsiä puutetta. Talomme tuolla Uuden Reinin varrella on velaton, ja joskaan he eivät peri juuri paljoa muuta, niin jätän heille kumminkin kunniallisen nimen ja luotettavia ystäviä. Toista pojistani, tuota soittoniekkaa, te, herra Vilhelmi, tulette pitämään silmällä, sen tiedän. Välttämättömän tarpeellinen ei kukaan ole, ja jos taivas antaa minulle käskyn luovuttaa komennon toiselle, niin voi Nordwykin junkkari Jan van der Does täyttää sijani. Te, herra van Duivenvoorde, olette oikea mies paikallanne, ja se asia, jonka puolesta taistelemme, pääsee minuttakin voitolle.
Taiteilija kuunteli ihmetellen kuinka tunteelliselta tuon omituisen miehen syvä ääni kuului, mutta junkkari kohotti lasiansa huudahtaen:
— Tuollaisen köykäisen lasin takia noin raskaita ajatuksia! Se ei ole kohtuullista, hyvä kapteeni! Käykääpä taas käsiksi lasiinne ja tehkää minulle seuraa. Eläköön jalo miekkailutaito ja teidän kvarttinne, terssinne ja sekuntinne!
— Eläköön! vastasi kapteeni, — eläköön! Monet sadat jalot herrat tässä maassa käyttävät miekkaa, ja minä se olen, joka olen opettanut heitä käyttämään sitä sääntöjen mukaan. Monelle monituiselle on opetukseni ollut hyödyksi kaksintaisteluissa, ja minä, Antero, heidän mestarinsa, olen tuhansin kerroin toistanut kvarttini, terssini ja sekuntini, — mutta aina· vain tylsillä miekkasimilla ja täpättyjä takkeja vastaan. Taistelukentällä kaupunginmuurien edustalla ei kukaan ole ruvennut kaksintaisteluun kanssani, niin usein kuin koetinkin joutua kahakkaan johtajien kanssa. Tämä brescialainen säiläni on monesti tunkenut läpi espanjalaisten költerien, mutta tuota taitoa, jota olen muille opettanut, hyvät herrat, taitoa, jolle olen omistanut elämäni ja jota rakastan, sitä en ole koskaan harjoittanut täyttä totta. Sitä on vaikea kantaa, hyvät herrat, ja jos taivas tahtoo suoda mies paralle, joka ei ole muita huonompi, erityisen armon, ennenkuin kutsuu hänet pois, niin se suo minun vielä kerran mitellä miekkaani toisen kanssa todellisessa ja oikeassa kaksintaistelussa ja antaa minun koettaa temppujani otellen hengen takaa taitavan vastustajan kanssa. Jos rakas Jumala suo Anterolle…
Miekkailijan lause jäi kesken, sillä aseellinen mies tempaisi oven auki ja huusi huoneeseen:
— Leiderdorpista annetaan tulimerkkejä.
Reippaasti kuin nuorukainen hypähti Allerts tämän kuullessaan istuimeltaan, oikaisihe suoraksi, asetti miekankannikkeen paikoilleen, vetäisi vyön suoraksi ja huudahti:
— Torniin, torvenpuhaltaja, — puhaltamaan kaikki kokoon! Kapteeni van Duivenvoorde, vapaaehtoistenne tykö! Asettukaa Hoogewoortin portille neljän lipullisjoukon kanssa hyökätäksenne vihollisen kimppuun, jos kahakka siirtyy aina kaupunginmuureille saakka. Konstaapeli pitäköön huolta sytyttimistä. Torneihin lisätään väkeä kaksin verroin. Kiiruhda, Klaas, Pankrationtorniin kellonsoittajan tykö. Hänen pitää soittaa hälytyskelloja varoittaakseen markkinaväkeä. Kätenne, junkkari, tiedän ettette väisty paikaltanne, ja te, herra Vilhelmi…
— Minä seuraan teitä, sanoi taiteilija päättäväisesti. — Elkää kieltäkö! Tarvitsen liikettä, tukehdun täällä sisällä!
Vilhelmin posket hehkuivat ja hänen katseensa oli niin palava ja synkkä, ettei junkkari enää ollut tuntea tyyntä ystäväänsä, ja kapteeni huusi: