— Asettukaa sitten ensi komppaniaan vänrikkini viereen. Nyt on leikki kaukana, mutta ette näytä olevankaan leikillisellä päällä.
Vakavin askelin meni Allerts ulos, lausui miehistölle muutaman tarmokkaan sanan, käski rummuttajain kaupungin läpi kulkiessa pärryyttää rumpua aika lailla herättääkseen markkinaväen, asettui pienen, luotettavan joukkonsa etunenään ja läksi johtamaan sitä Uudelle Reinille päin.
Kuu valaisi kirkkaasti hiljaisia katuja, kuvastuen joen tummaan pintaan ja luoden hopeanhohdetta kapeiden talojen korkeille, sahalaitaisille päädyille. Sotilasten nopeat, tahdinmukaiset askelet saattoivat talot kajahtelemaan yön hiljaisuudessa, ja rummunpärrytyksen värähdyttelemä ilma pani akkunaruudut tärisemään.
Tällä kertaa ei sotilasten edellä kulkenut iloisia lapsia paperisine sotalippuineen ja puisine miekkoineen, tällä kertaa ei heitä seurannut iloisia tyttösiä ja ylpeitä äitejä, ei myöskään vanhuksia, jotka olisivat muistelleet menneitä aikoja, jolloin itse olivat aseissa. — Kun tuo hiljainen, taisteluun valmis joukko oli saapunut Allertsin talon läheisyyteen, löi torninkello hitaasti kaksitoista, ja heti sen jälkeen alkoi kuulua hälytyssoittoa Pankrationtornista.
Allertsin asunnon alakerrassa työnnäistiin akkuna auki ja siinä näkyi kapteenin puoliso. Monet huolet, jotka avioliitto tuon omituisen miehen kanssa oli tuonut muassaan, olivat ennen aikojaan vanhentaneet kauniin Eevan, mutta lempeä kuunvalo kirkasti nyt hänen kuihtuvat kasvonsa. Hän tunsi hyvin miehensä rumpujen äänen, ja kun hän näki tämän keskiyöllä kulkevan eteenpäin hätäkellojen kamalasti soidessa, valtasi hänet kiivas mielenahdistus, ja töin tuskin kykeni hän huutamaan alas:
— Antero, mitä on tapahtunut, Antero?
Pärisevät rummut ja kapse, joka kuului kivitetyltä kadulta sotilasten sitä kulkiessa, yhdessä kellonsoiton kanssa estivät kapteenin kuulemasta hänen ääntänsä. Mutta hän näki hänet ja oudoksi kävi hänen mielensä. Kuun valaisemat kasvot, joita ympäröi valkoinen liina, näyttivät hänestä niin suloisilta, ettei hän kosimisajoistansa saakka ollut nähnyt niitä sellaisina, ja kapteeni tunsi itsensä reippaaksi kuin nuorukainen ja niin ritarillisen uhkamieliseksi vaeltaessaan nyt vaaraa kohden, että hän pää pystyssä kulki vaimonsa ohitse mitä siroimmilla rummuntahdin mukaisilla askelilla, — ja niinkuin rakastunut keikailija heitti hän vasemmalla kädellään lentosuukkosen tehden samalla miekallaan kunniaa.
Rummunlyönti ja lippujen liehunta olivat karkottaneet kapteenin mielestä kaikki synkät ajatukset. Niin kuljettiin edelleen aina hanhitorille saakka. Siellä nähtiin hälytyksestä heränneen kuljeksivan joukkueen kiiruusti kokoilevan tavaroitansa vaunuun, jota he käyttivät asuntonaan. Valitellen valjasti vanha vaimo laihaa hevosta, ja pienestä akkunasta kuului vaikeroivan lapsen ääni, joka huusi vuoroin äitiä, vuoroin isää.
Kapteeni kuuli tuon huudon. Hymyily poistui hänen huuliltaan ja hänen käyntinsä kävi veltommaksi. Sitten hän kääntyi taaksepäin ja huusi joukollensa voimakkaasti:
— Eteenpäin!