Maria ei saanut unta. Hänen puolisonsa aikomus lähettää hänet luotansa nyt vaaran uhatessa oli saattanut hänen sydämensä kapinoimaan ja loukannut häntä mitä kovimmin. Maria tunsi että hän, jonka tähden hän iloitsi huomatessaan yleviä pyrintöjä ja jaloja tunteita mielessänsä, ei arvostellut häntä oikein, ei tuntenut häntä. Mitä iloa on sokean vaimolla viehättävästä ulkomuodostaan, mitä auttoi häntä kallis aarre, jota hän säilytti povessaan, kun hänen puolisonsa ei siitä tiennyt, ei välittänyt! "Osota hänelle, sano hänelle, millaisia pyrkimyksesi ovat!" kehotti rakkaus, mutta naisellinen ylpeys huudahti: "Elä tyrkytä hänelle sitä, mitä hän ei huoli hakea!"
Niin kuluivat hetket, tuottamatta hänelle lepoa tai rauhaa, herättämättä hänessä halua unohtaa tuota kärsimäänsä nöyryytystä.
Vihdoin tuli Pietari makuuhuoneeseen, varovasti ja hiljaa, ettei herättäisi häntä. Maria oli nukkuvinaan, mutta raottaen silmiänsä voi hän nähdä Pietarin. Kynttilä valaisi hänen kasvojansa, ja nuo rypyt, jotka Maria oli huomannut jo ennen, loivat ikäänkuin synkät varjot silmien ja suun välille. Ne painoivat hänen kasvoillensa tuon raskaan. katkeran huolen leiman ja johtivat Marian mieleen sanat, jotka olivat herättäneet hänet edellisenä yönä, Pietarin puheen tuosta "liian raskaasta", jota hän ei ehkä jaksaisi kestää. Nyt lähestyi Pietari hänen vuodettansa ja pysähtyi pitkäksi aikaa sen ääreen. Mutta Maria ei enää nähnyt häntä, sillä hän painoi silmänsä lujasti umpeen, — vaan hän oli kumminkin nähnyt välähdyksen tuosta lempeästä katseesta, jonka Pietari loi häneen. Se ei häipynyt hänen silmistänsä, ja hänestä tuntui siltä kuin Pietari olisi yhä edelleen katsellut häntä hellästi ja rukoillut hänen puolestansa kuin lapsen puolesta.
Pietari oli nukkunut jo aikoja sitten, mutta vielä aamuhämärissä oli Maria vallan valveillansa, kuin keskellä päivää. Paljon täytyi hänen antaa Pietarille anteeksi hänen rakkautensa takia, mutta ei hän kumminkaan voinut unohtaa tuota loukkausta. Leikkikalu, mietti hän, taideteos, jonka näkeminen tuottaa iloa, viedään turvapaikkaan vaaran uhatessa, mutta kirveestä ja leivästä, miekasta ja suojelevasta talismanista, lyhyesti sanoen, siitä, mikä on välttämättömän tarpeellista, luovumme vasta kun loppumme on tullut. Pietari katsoi siis tulevansa toimeen ilman häntä. Jos Maria olisi täyttänyt hänen tahtonsa ja lähtenyt hänen luotansa, ehkäpä hän sitten…
Tässä hän pysähtyi, sillä ensi kerran heräsi hänessä ajatus: "Olisiko hän todella kaivannut apuani ja lohdutustani?"
Rauhatonna Maria kääntyi toiselle kyljelleen, ja hänen sydämensä sykki levottomasti, kun hänen nyt täytyi myöntää, ettei ollut tehnyt paljoa keventääksensä puolisonsa raskasta taakkaa. Häntä kiusasi epäselvä tunne, että Pietari ehkä ei yksin ollut syypää siihen, ettei hän hänen rinnallaan ollut täysin onnellinen. Eikös hänen edellinen käytöksensä antanut Pietarille kyllin aihetta otaksua, että hänen vaimonsa kovimman vaaran uhatessa olisi hänelle pikemmin esteeksi kuin lohdutukseksi ja avuksi?
Marian valtasi harras halu päästä selville omasta itsestänsä, ja hän nousi vuoteessaan istualleen ja rupesi miettimään kulunutta elämäänsä.
Hänen äitinsä oli ennen nuorena ollut katoolilainen, ja hän oli usein kertonut Marialle, kuinka hänen mielensä oli tuntunut keveältä, kun hän oli tunnustanut kaikki, mikä voi rasittaa naissydäntä, henkilölle, johon luotti, ja Sanan palvelijan kautta saanut vakuutuksen, että luottaen anteeksiantoon voisi alkaa uuden elämän. "Nyt on vaikeampi", sanoi äiti, kun Maria ensi kerran meni ehtoolliselle, "sillä meidän reformeerattujen on käännyttävä suorastaan Jumalan puoleen ja päästävä selville itsestämme ja suhteestamme Häneen, ennenkuin menemme Herran ehtoolliselle. Se tosin riittääkin, sillä jos sydämessämme vilpistelemättä tunnustamme Jumalalle kaikki ajatukset ja teot, jotka rasittavat omaatuntoamme, ja jos todella niitä kadumme, niin voimme Vapahtajan haavoihin turvaten olla varmat anteeksiannosta."
Tuollaiseen sisälliseen rippiin valmistautui nyt Maria, ja hän tutki ankarasti ja säälimättömästi omaa käytöstänsä. Totta oli että hän oli liiaksi ajatellut itseään, vaatinut paljon ja suonut vähän. Hän tunnusti syyllisyytensä, nyt alkaisi hän sitä sovittaa.
Tästä itsensätutkimisesta kävi hänen mielensä jälleen keveäksi, ja kun hän vihdoin päivän sarastaessa koetti nukkua, iloitsi hän jo ajatellessaan kuinka herttaisen aamutervehdyksen lausuisi Pietarille; mutta kohta hän vaipui uneen, ja kun hän heräsi, oli hänen puolisonsa jo aikoja sitten lähtenyt kotoa.