— Niin on, lapseni.
— Ja hän tulee huomenna päivälliselle! Hän tulee, Adrian!
Pienokainen taputti käsiään ihastuksissaan ja juoksi sitten Barbaran tykö, huutaen vielä kerran:
— Kuulitko, Barbara täti, hän tulee!
— Sinisine sulkinensa, lisäsi täti.
— Ja hänen kiharansa, hänen kiharansa ovat yhtä pitkät kuin
Assendelftin Klaaran. Saanko tulla mukaan Henriika tädin tykö?
— Ehkä myöhemmin, vastasi Maria. — Menkää nyt, lapset, noutamaan kukat, ja erottakaa ne lehvistä. Kerttu tuo nuoraa ja lankaa ja sitten sidotaan seppeleet.
Junkkari näytti olleen oikeassa nimittäessään tuota päivää onnenpäiväksi, sillä Henriikakin oli nyt reippaalla mielellä ja ilman tuskia. Hän oli lääkärin luvalla kulkenut huoneessaan edes takaisin, istunut kauan aikaa avonaisen akkunan ääressä ja syönyt sitten kanapaistia, — ja nyt Marian tullessa hänen luoksensa hän istui pehmeässä nojatuolissaan nauttien parantumisen tunteesta.
Maria iloitsi nähdessään hänet terveemmän näköisenä ja sanoi hänelle, että oli tyytyväinen hänen ulkomuotoonsa.
— Samaa voin minä sanoa teistä, vastasi Henriika. — Näytätte niin onnelliselta. Mitä hauskaa on tapahtunut?