— Yrjö junkkari? kysyi Henriika.
Maria keskeytti lapsen vastauksen sanoen hämillään:
— Herra von Dornburg, eräs upseeri, joka tuli kaupunkiin noiden englantilaisten kanssa, — kerroinhan heistä teille, — hän on saksalainen… vanha tuttu. Mene, Liisa, järjestämään kukkia Adrianin kanssa; minä tulen heti teitä auttamaan.
— Sitokaamme täällä Henriika tädin tykönä, pyyteli Liisa.
— Niin täällä, keijukainen, täällä; me sidomme yhdessä kauneimman seppeleen minkä koskaan olet nähnyt.
Lapsukainen juoksi ulos ja unohti tällä kertaa ihastuksissaan sulkea oven varovasti.
Maria katsoi ulos akkunasta. Neiti tarkasteli häntä hetken vaieten ja huudahti sitten:
— Sananen vielä, Maria rouva. Mitäs katseltavaa siellä pihalla on? Ei niin mitään. Ja minne on ilo kadonnut silmistänne? Ei teidän talossanne juuri vilise vieraita; miksikä sitten odotitte Liisaa kertoaksenne Yrjö junkkarista, tuosta saksalaisesta… vanhasta tuttavastanne?
— Jättäkää tuo asia, Henriika.
— Ei, ei! Tiedättekö, mitä luulen? Sodan myrskyt ovat varmaankin lennättäneet taloonne tuon nuoren huimapään, jonka seurassa te vietitte niin ylen autuaita hetkiä sisarenne häissä. Olenko oikeassa vai en? Ei teidän tarvitse punehtua noin kovin!