— Voi toki! äännähti Maria.
— Tuohan kuuluu vallan alakuloiselta, huudahti neiti. — Ehkä teistä on hauskaa kuulla, että minustakin on vaikeata erota teistä. En lähtisikään vielä muutoin, mutta sisareni Anna… hän on nyt leski, — Jumalan kiitos, haluttaisi sanoa, mutta hän on puutteessa ja turvatonna. Minun täytyy saada puhua hänestä isäni kanssa ja lähteä täältä tyynestä lahdelmasta jälleen myrskyiselle ulapalle.
— Mieheni tulee luoksenne, sanoi Maria.
— No hyvä! Tulkaa sisään, lapset! Asettakaa kukat tuonne pöydälle. Sinä, keijo, istuudut tuolle jakkaralle ja salvatore antaa minulle kukkia. No mutta mitäs nyt? Luulen toden totta, että tuo veitikka on voidellut kiharansa hyvänhajuisella öljyllä. Minunko kunniakseni, pelastajani? Kiitos! — Nuorat käytämme sittemmin. Ensiksi laitamme kukkavihkoja ja sitten sidomme ne lehviin. — Laulakaapa pikku laulu, Maria, työskennellessämme! Ensi kerran! Tänään sen kyllä kestän.
Kolmaskolmatta luku.
Puoli kaupunkia oli mukana kelpo kapteenin ruumissaatossa, ja soturien joukossa, jotka osottivat tuolle urhoolliselle vainajalle viimeistä kunniaa, oli myöskin Yrjö von Dornburg. Hautajaismenojen päätyttyä vei taiteilija Vilhelmi tuon kaivatun toverin pojan mukaansa kotiinsa. Van der Werffillä olisi ollut maahanpanijaisten jälkeen vielä paljon toimitettavaa, mutta hän meni kumminkin kotiin, sillä hänhän odotti saksalaista päivälliselle.
Pormestari istui kuten aina pöydän päässä; hänen ja Marian välillä istui junkkari ja heitä vastapäätä Barbara ja lapset.
Leski ei voinut olla katselematta yhtä päätä nuorukaisen reippaita, iloisia kasvoja, sillä vaikkei hänen Vilhelminsä kauneuden puolesta ollut likimainkaan junkkarin vertainen, oli tämän luottamusta herättävässä katseessa kumminkin jotakin, joka Barbarasta muistutti hänen poikaansa.
Oli kyselty ja puheltu niitä näitä, muisteltu hauskoja entisiä aikoja, — ja kun ruuat oli viety pois ja pöytään tuotu astia hienompaa viiniä, täytti Pietari junkkarin lasin uudelleen ja kohotti omaansa.
— Tyhjentäkäämme tämä lasi, huudahti hän, katsoen herttaisen ystävällisesti Yrjöä silmiin, — tyhjentäkäämme tämä lasi kalliin asiamme menestykseksi, tuon asian, jonka puolesta tekin vapaaehtoisesti olette tarttuneet miekkaan. Kiitos oiva ryyppäyksestänne! Juomistaito on taitoa sekin, ja saksalaiset ovat siinä mestareita.