— Sitä oppii meillä kaikkialla eikä suinkaan huonoimmin Jenan yliopistossa.

— Kunnia olkoon niille tohtoreille ja professoreille, jotka saattavat oppilaansa siinä niin taitaviksi kuin lanko vainajani ja, tästä juomisnäytteestä päättäen, myöskin teidät.

— Leonard oli opettajani ars bibendissä. Kuinka kauan siitä jo onkaan!

— Nuoret eivät muutoin tyydy vähään, vastasi Pietari, — mutta kun on puhe ajasta, katsovat he usein paljoksi sitä mikä vanhemmista on vähän. Mutta varmaankin olettekin kokenut paljon viime vuosien kuluessa. Minä voin viipyä vielä hetkisen, ja kun kerran olemme tässä koolla, niin kertokaapa meille, jos ette nimittäin mieluummin tahdo olla kertomatta, kuinka jouduitte kaukaisilta kotitienoiltanne tänne Hollantiin ja saksalaisten ja latinalaisten kirjojenne äärestä englantilaiseen sotajoukkoon.

— Niin, lisäsi Maria luontevasti, — tehän lupasitte minulle kertoa siitä. Lukekaa pöytärukouksenne, lapset, ja menkää sitten.

Adrian katsahti rukoilevasti ensin äitiin ja sitten isään, ja kun ei kumpikaan kieltänyt häntä jäämästä, veti hän tuolinsa lähemmäksi sisartansa, ja nojaten pään päätä vasten he silmät avo auki kuuntelivat, kun junkkari kertoi, aluksi tyynesti, mutta sitten yhä vilkkaammin:

— Te tiedätte, että olen kotoisin Tyyringistä, Keski-Saksassa sijaitsevasta vuorisesta maasta. Meidän linnamme on kauniissa laaksossa, jonka läpi kiemurtelee kirkas joki. Metsäiset vuoret, jotka eivät ole niin korkeita kuin Sveitsin jättiläisharjanteet, mutta eivät mataloitakaan, rajoittavat tuota kapeata laaksonpohjuketta. Vuorten rinteitä peittävät pellot ja niityt, ja ylempänä on havumetsiä, jotka metsämiesten tavoin kaikkina vuodenaikoina ovat vihreään puetut. Talvella lumi tosin luo niiden ylitse hohtavan valkoisen vaipan. Kevään tullen puhkeavat kuuset kasvamaan tuoreita havuja, yhtä uhkuvia ja meheviä kuin teidän tammienne ja pyökkienne nuoret lehvät, ja joen rannalla olevilla niityillä näyttää lämpöisestä ilmasta huolimatta satavan lunta, sillä siellä kukkivat hedelmäpuut, toinen toisensa vieressä, ja kun tuuli puhaltelee, liitelevät niiden hennot valkoiset kukkalehdet kuin lumihiuteet ilmassa ja putoavat kirjavien kukkain sekaan ja järven tyynelle pinnalle. Paljaita kallioita on myöskin runsaasti ylempänä vuorilla, ja sellaisiin paikkoihin, missä ne ovat varsin äkkijyrkkiä ja vaarallisia kiivetä, ovat esi-isämme rakennelleet linnojansa, ollaksensa turvassa vihollisten hyökkäyksiltä. Meidän linnamme on vuorenharjulla, joka kohoaa keskellä Saalenlaaksoa. Siellä olen syntynyt, siellä poikasena leikkiellyt, lueksinut ja opetellut kirjoittamaan. Metsäotuksia oli noissa tienoissa runsaasti, meillä oli virkkuja ratsuja, ja harvoin minä raju nulikka vapaaehtoisesti saavuin kouluhuoneeseen; harmaahapsisen maisteri Lorenzin täytyi ottaa minut kiinni, jos mieli saada oppiinsa. Sisareni ja Hannu, nuorin veljeni, — poikanen oli vain kolme vuotta minua nuorempi — olivat kilttiä oppilaita. Vanhempi veli oli minulla myöskin, mutta hänestä ei minulle ollut mitään iloa. Hänet oli näet, kun hänen viiksensä vielä tuskin olivat alkaneet versoa, armollinen herttuamme määrännyt ritari von Brandin aseenkantajaksi, kun tämä lähetettiin Espanjaan hankkimaan Andalusian hevosia. Juhana Fredrikin isä vainaja oli Mühlbergin tappelun jälkeen Madridissa oppinut tuntemaan niiden arvon. Matkalle lähtiessään oli Ludvig ollut iloinen veitikka, joka osasi kesyttää hurjimmatkin oriit. Vanhemmistani oli ylen katkeraa ajatella häntä kuolleeksi, mutta kun vuosia kului eikä häntä alkanut näkyä enemmän kuin ritari Brandiakaan, täytyi meidän ruveta uskomaan että olimme kadottaneet hänet. Äiti yksin ei sitä tehnyt, vaan odotti hänen vielä palaavan. Isä nimitti minua tulevaksi linnanherraksi ja perilliseksensä. Kun ääneni alkoi käydä karkeammaksi ja aloin joltisestikin ymmärtää Ciceroa, lähetettiin minut Jenan yliopistoon lukemaan lakitiedettä, että voisin tulevaisuudessa päästä valtioneuvostoon, kuten setäni, kansleri, toivoi.

Oi Jena, kallis Jena! On touko- ja kesäkuussa ihania päiviä, jolloin taivaalla näkyy vain kevyitä pilvenhattaroita ja jolloin kaikki lehdet ja kukat viheriöitsevät ja upeilevat niin raittiina ja mehevinä että luulisi — ja niin ne kai itse luulevat — etteivät ne koskaan voi kuihtua ja lakastua, — ja sellaisena päivänä kuvastuu saksalaisen mielessä hänen iloinen ylioppilasaikansa. Sen varmaankin uskottekin! Leonard on kertonut teille monenmoista Jenasta. Hän osasi yhdistää huvittelun ja työnteon; minä sitä vastoin en oppinut paljoa noilla puisilla penkeillä, sillä harvoin niillä istuskelin, eikä kirjojen tomu suinkaan ole turmellut keuhkojani, mutta Ariostoa luin väsymättömällä innolla, olin harras laulaja, ja kun povessani myrskyeli ja kuohueli, sepitin omaksi huvikseni runoja. Miekkaa oppii Jenassa myöskin käyttämään, ja kernaasti olisin kerran miekkaillut tuon kelpo kapteeni Allertsin kanssa, josta minulle olette kertoneet. Leonard oli minua vanhempi, ja kun hän jo kunnialla oli hankkinut itselleen maisterinarvon, lueksin minä vielä pandekteja. Mutta yksi sydän ja yksi sielu meissä aina oli, ja niin seurasin häntä hänen häihinsä Hollantiin. Nepä vasta olivat päiviä! Jenan arvokkaat teoloogit kiistelivät tuimasti siitä, millä paikalla maanpintaa paratiisin yrttitarha sijaitsi. Minusta he olivat narreja kaikki tyyni, sillä ajattelin: "On olemassa vain yksi Eedeni ja se on Hollannissa, ja ihanimmat ruusut, mitkä ensi aamukaste herätti, ne kukoistavat Delftissä!"

Kiharoitaan pudistaen ääntyi Yrjö hämillään, mutta kun ei kukaan häntä keskeyttänyt ja hän huomasi Barbaran kasvoilla kuvastuvan mielenjännityksen ja näki pienokaisten hehkuvat posket, jatkoi hän levollisemmin:

— Niin tulin sitten kotiin ja sain ensi kerran kokea, että elämässäkin usein ihanat kesäpäivät päättyvät rajuilmalla. Isäni oli sairaana, ja muutamia päiviä sen jälkeen kuin olin tullut kotiin hän ummisti silmänsä ikuiseen uneen. En ollut vielä nähnyt kenenkään ihmisen kuolevan, ja ensimäinen, aivan ensimäinen oli hän, oli isäni.