Pormestarin vaimo: Romaani - Georg Ebers

Yrjö pysähtyi ja pyyhkäisi kovan liikutuksen valtaamana kädellä silmiänsä.

— Teidän isänne oli varmaan, lausui Barbara hartaalla osanotolla, — kelpo mies, jos saa hedelmän mukaan arvostella puuta.

Silloin kohotti junkkari jälleen päätänsä ja huudahti silmät säteilevinä:

— Kuvailkaa mielessänne kaikkea mikä on hyvää ja jaloa, ja muodostakaa siitä ylevä, ihana miesolento, — silloin näette edessänne isäni. Ja jos saan kertoa teille äidistäni…

— Hän elää vielä? kysyi Pietari.

— Jumala suokoon! huudahti junkkari. — Kahteen kuukauteen en ole kuullut mitään omaisistani. Se on kovaa. Hymyileehän iloja monenlaisia kaikkialla maailmassa, ja sotilaan ammatti miellyttää minua, mutta usein on katkeraa, kun niin harvoin saa tietoja kotoa. Oi, jos olisi lintu, auringonsäde tai vaelteleva tähtönen, silloin voisi edes silmänräpäyksen ajaksi katsahtaa kotiin ja nähdä, kuinka siellä ovat asiat, mieli kävisi jälleen kiitolliseksi, tai jos niin täytyisi olla… mutta sitä en tahdo ajatella. Myöskin Saalenlaaksossa kukkivat nyt puut ja tuhannet kukat nurmikolla, aivan kuten täällä ja kuten kaksi vuotta sitten, kun läksin toisen kerran kotoa.

Isäni kuoltua olin minä perillinen, mutta minulle ei tuottanut iloa metsästys, ei ratsastukset, ei laulu eikä lasien kilinä. Kuljin kuin unessa, ja minusta tuntui, että minulla ei ollut oikeutta olla onnellinen, kun isäni oli poissa. Silloin toi lähetti — siitä on nyt juuri kaksi vuotta — Weimarista kirjelmän, joka oli tullut Italiasta armollisen herramme kirjeiden mukana ja sisälsi tiedonannon, että kuolleeksi luultu veljemme vielä eli ja oli sairaana ja kurjassa tilassa Bergamon sairaalassa. Eräs nunna oli kirjoittanut hänen puolestansa, ja nyt saimme tietää, että Ludvig matkalla Valenciasta Livornoon oli joutunut merirosvojen käsiin ja kuljetettu Tunisiin. Mitä kärsimyksiä hänellä siellä oli kestettävänä, kuinka monen vaaran uhalla hänen vihdoin onnistui päästä vapaaksi, siitä kerron joskus toiste. Genualaisella kaleirilla hän oli paennut Italiaan. Bergamoon saakka oli hän jaksanut kulkea, mutta sieltä hän ei päässyt kauemmaksi, ja nyt hän oli sairaana, ehkä kuolemaisillansa, armeliasten muukalaisten hoidettavana. Minä läksin matkaan enkä säästänyt ratsuani kiiruhtaessani Bergamoon, ja vaikka matkalla oli nähtävänä monenmoista, mikä oli omituista ja kaunista, ei se tuottanut minulle mitään iloa, sillä ajatus, että Ludvig oli kovasti sairaana, rasitti koko ajan mieltäni. Puron juoksu saattoi minut kiiruhtamaan kulkuani, ja korkeat vuoret olivat minusta vain kiusoittavia viivykkeitä. Päästyäni korkean Gotthardin toiselle puolen kävi mieleni keveämmäksi, ja kun Bellinzonasta päin lähestyin Luganoa ja kaupungin edustalla kimalteleva vedenpinta hymyili minulle kuin sininen silmä, silloin unohdin hetkeksi huoleni, liehutin lakkiani ja lauloin laulun. Bergamossa tapasin veljeni, hengissä tosin, mutta murtuneena ruumiiltaan ja hengeltään, sairaana ja halutonna kauemmin kantamaan olemassaolon taakkaa. Hän oli saanut hyvän hoidon, ja jo muutaman viikon jälkeen voimme lähteä kotiin — matkaten nyt ihanan Tyrolin kautta. Ludvigin ruumiinvoimat lisääntyivät päivä päivältä, mutta henkisesti hän tuntui olevan siipirikko. Olihan hänen täytynyt vuosimääriä tehdä kovaa maatyötä, kahleet jaloissa, polttavassa auringonpaisteessa. Ritari Brand oli pian sortunut kovaan kohtaloonsa, — Ludvig taas kadotti Tunisissa sekä nauru- että itkutaidon — ja kummankohan taidon puutteesta enemmän kärsii? Ei hän edes kohdatessaan äitiämme voinut vuodattaa ainoatakaan kyyneltä, vaikka hänen ruumiinsa — varmaankin sydämensäkin — vapisi liikutuksesta. Nyt toimiskelee hän hiljaisesti kotona. Parhaassa ijässään on hänestä tullut vanhus, mutta hän voi nyt jo tyytyä elämään — vieraita kasvoja hän vain ei siedä nähdä. Olimme kovassa kiistassa hänen kanssansa, sillä hänen, vanhimman veljen, on lain mukaan linna ja perintötila, mutta hän tahtoi luopua oikeuksistansa minun hyväkseni. Hän oli saanut äidinkin puolellensa, ja setä ja sisarukseni alkoivat kehotella minua täyttämään hänen tahtonsa, mutta minä pysyin lujana. Mikä ei ole minulle tulevaa, sitä en ota, ja meidän nuorin veljemme, Wolfgang, on jo täysikasvuinen ja voi täyttää sijani, jos tarvitaan. Kun nuo pyynnöt ja ahdistelut alkoivat rasittaa minua liiaksi, satuloitsin jälleen ratsuni ja läksin maailmaa kiertelemään. Äidistäni oli katkeraa laskea minut luotansa, mutta minussa oli herännyt vaeltamishalu ja läksin sieltä riemuiten kuin häämatkalle. Suoraan sanoen luovuin linnasta ja perintötilasta kuin rasittavasta taakasta. Vapaana kuin tuuli ja pilvet kuljin samaa tietä, jota olin kulkenut yhdessä Leonardin kanssa, sillä teidän maassanne oli aivan mieleni mukainen sota, ja miekasta oli kohtaloni vastaisuudessa riippuva. Kölnissä liittouduin Ludvig Nassaulaisen joukkoihin ja taistelin niiden mukana Mookerin nummella, — taistelin, kunnes kukaan meistä ei enää kyennyt tekemään vastarintaa. Ratsuni oli saanut surmansa, költerini mennyt palasiksi, reppuni olin kadottanut, — minulla ei ollut jäljellä paljon muuta kuin iloinen mieleni ja toivo, että vielä tulisi parempia· aikoja. Kauan ei minun niitä tarvinnutkaan odottaa, sillä kapteeni Gensfort pestasi minut englantilaiseen joukkoon. Tulin hänen vänrikiksensä, ja Alfenissa taistelin hänen rinnallansa, kunnes ruutimme loppui. Kuinka siellä kävi, sen tiedätte.

— Ja kapteeni van der Laen, lausui Pietari, — kertoi meille, että hänen on teitä kiittäminen hengestänsä. Olitte taistellut kuin jalopeura.

— Oli aika temmellystä linnoituksen luona, mutta kumminkaan en saanut pienintäkään naarmua — en minä eikä ratsuni, — ja sillä kertaa pelastin myöskin reppuni ja täyden kukkaroni. Kohtalo suosii, kuten äiti, enin niitä lapsistansa, joista on enin huolta, ja siksi se kuljetti minut teidän ja teidän omaistenne tykö, herra pormestari.

— Ja pyydän teitä, vastasi Pietari, — olemaan kuin kotonanne. Meillä on sivurakennuksessa pihan puolella kaksi hauskaa huonetta; ne laitetaan kuntoon teidän varaltanne, jos tyydytte niihin.