Haaveksien seisoi Henriika akkunankomerossa katsellen pihalle. Itäisessä sivurakennuksessa oli muutamia akkunoita auki. Kerttu näytti nousseen varhain, sillä hän tuli, muassaan nuori apulainen, joka kantoi pesuneuvoja, siitä osasta rakennusta, mikä oli aiottu Yrjölle. Sitten tuli Jan esiin kantaen suurta nojatuolia päänsä päällä. Liisa juoksi friisin jälkeen huutaen:
— Sehän on Barbara tädin lepotuoli. Missähän hän nyt aikoo nukkua päivällisuntansa?
Henriika kuuli nuo sanat ja ajatteli ensiksi vanhaa kelpo "Babettaa", joka vielä voi olla noin hellämielinen, ja sitten Mariaa ja tuota miestä, joka aiottiin sijoittaa noihin huoneisiin. Eivätkö muinoiset siteet kumminkiin vielä höllästi kiinnittäneet toisiinsa Mariaa ja tuota kaunista junkkaria? Häntä värisytti sitä ajatellessa. Pietari parka! Maria parka! Oliko oikein nyt juuri jättää tuo nuori vaimo, joka hädässä oli ojentanut hänelle auttavan kätensä? Mutta lähempiä velvollisuuksiahan hänellä toki oli omaa sisartansa kuin tätä vierasta naista kohtaan. Joka päivä, jonka hän vietti tässä turvapaikassa, tuntui hänestä kuin Annalta ryöstetyltä, nyt kun eräs tämän puolisollensa kirjoittama kirje, — upseeri vainajan salkussa löytyneistä ainoa, joka oli hänen vaimoltansa, — oli saattanut hänen tiedoksensa, että Anna oli sairas ja lapsinensa menehtymäisillänsä kurjuuteen.
Apua siis tarvittiin, ja paitsi häntä ei kukaan voinut sitä toimittaa.
Barbaran ja Marian avulla hän pani tavaransa kokoon. Päivällisen aikaan oli kaikki valmiina lähtöä varten, ja hän meni nyt tänään ensi kerran aterioimaan yhdessä muiden kanssa. Pietari oli estetty tulemasta pöytään; Henriika istuutui hänen paikallensa ja peitti äänekkääseen, teeskenneltyyn hilpeyteen surut ja huolet, jotka täyttivät hänen mielensä. Hämärän tultua seurasivat Maria ja lapset häntä hänen huoneeseensa, ja hän antoi nyt ottaa harppunsa esille ja alkoi laulaa. Monta säveltä oli hänen aluksi vaikea saada esiin syvällä äänellänsä, mutta kuten lumi soluessaan vuorelta tasangolle ensiksi liukuu alaspäin hitaasti ja väkinäisesti, mutta pian saa lisiä, käy lujemmaksi ja tasaantuu, samoin paisui hänen äänensä vähitellen yhä täyteläisemmäksi, käyden valtavan voimakkaaksi, ja kun hän vihdoin asetti harpun seinää vasten ja väsähtyneenä lähestyi tuolia, tarttui Maria hänen käteensä ja sanoi liikutettuna:
— Jääkää luoksemme, Henriika.
— En voi, vastasi tyttö. — Ettekä te kaipaakaan minua. Vai lähdettekö mukaani, lapset?
Adrian katsoi hämillään alaspäin, mutta Liisa heittäytyi hänen syliinsä huudahtaen:
— Minnekäs sinä menet? Jää meille!
Silloin kolkutettiin ovea ja Pietari tuli sisään. Hänestä voi nähdä, ettei hän tuonut muassaan iloisia viestejä. Neuvosto ei ollut suostunut hänen pyyntöönsä. Melkein yksimielisesti oli hyväksytty komisario van Bronkhorstin ehdotus, että pidätettäisiin kaupungissa tuo neiti, jolla oli Alankomaiden ylhäisimpään aateliin kuuluvia espanjalaismielisiä sukulaisia. Jos kaupunki antautuisi, ei neiti van Hoogstratenin sielläolo tosin voisi estää polttamista ja murhaamista, mutta se voisi kumminkin saattaa päälliköt menettelemään jonkun verran varovammin. Pietarin vastalausetta ei ollut otettu korviin. Nyt kertoi hän neidille avomielisesti, kuinka oli pitänyt hänen puoltansa, ja pyysi tämän rauhoittumaan ja tyytymään jäämään toistaiseksi hänen taloonsa, jossa oli rakas vieras.