Henriika keskeytti häntä monilla mielipahaa ja suuttumusta ilmaisevilla huudahduksilla; vähän tyynnyttyään hän sanoi:
— Voi teitä kumminkin! Jäisinhän kernaasti luoksenne, mutta tiedätte mikä minulta jää suorittamatta tuon katalan väkivaltaisuuden takia. Ja sitä paitsi — olenhan vanki, minun täytyy olla viikko- ja kuukausimääriä käymättä ripillä ja messuissa! Mutta ennen kaikkea, — laupias taivas, kuinka käy nyt onnettoman sisareni?!
Maria katsahti rukoilevasti Pietariin ja tämä sanoi:
— Jos kaipaatte uskonnollista lohdutusta, niin pidän huolta siitä että pater Damianus tulee luoksenne, ja harmaiden sisarusten tykönä täällä meidän lähellämme voitte käydä messuissa niin usein kuin tahdotte. Emmehän taistele teidän uskoanne vastaan, vaan jokaisen uskonnon vapaan harjoittamisen puolesta, — ja saattehan vapaasti liikkua kaikkialla kaupungissamme. Sisartanne koskevia huolia vaimoni voi paremmin kuin minä auttaa teitä kantamaan, mutta siitä olkaa varma, että milloin vain voin auttaa teitä, teen sen, enkä vain sanoin.
Näin puhuen hän ojensi Henriikalle kätensä. Tämä puristi sitä lausuen:
— Olen kiitollisuudenvelassa teille, tiedän sen, mutta tehkää hyvin ja jättäkää minut nyt ja suokaa minulle huomiseksi ajatusaikaa.
— Eikö neuvoston päätös ole muutettavissa? kysyi Maria puolisoltansa.
— Ei mitenkään.
— No sitten, sanoi Maria vakavasti, — sitten jäätte luoksemme. Sisarenne kohtalo ei huolestuta yksin teitä, vaan se turmelee minunkin iloni. Miettikäämme siis ennen kaikkea, mitä voimme tehdä hänen hyväksensä. Kuinka on Delftiin vievien teiden laita?
— Ne ovat vihollisen hallussa ja huomenna tai ylihuomenna ei kukaan enää pääse sinne.