— Rauhoittukaa siis, Henriika, ja miettikäämme, mitä vielä on tehtävissä.
Nyt alkoi tuumiminen, ja neiti katsoi hämmästyneenä tuota hentoa nuorta vaimoa, sillä tämä johti neuvottelua pontevan tarmokkaasti ja järkevästi. Päätettiin että olisi parasta vielä samana päivänä hankkia luotettava lähetti, joka voisi viedä Anna d'Avilalle rahaa ja, jos mahdollista, tuoda hänet Hollantiin. Pormestari tarjosi omista varoistansa lainan sitä rahamäärää vastaan, minkä vanha neiti van Hoogstraten oli määrännyt Henriikan sisarelle ja joka varmaan tulisi maksettavaksi, ja luontevasti otti hän vastaan vieraansa kiitokset.
Mutta kenen voi lähettää?
Henriika ajatteli taiteilija Vilhelmiä; olihan tämä hänen sisarensa ystävä.
— Mutta hän on sotapalveluksessa, sanoi pormestari. — Minä tunnen hänet. Näinä kovina aikoina ei häntä saisi jättämään kaupunkia edes oman äitinsä hyväksi.
— Mutta minä tiedän sopivan lähetin, sanoi Maria. — Lähetämme Yrjö junkkarin.
— Se kyllä kävisi päinsä, huudahti Pietari. — Hän on Vaihettajan majatalossa. Minun täytyy mennä van Houtin luo ja hänen asuntonsa on majatalon vieressä. Lähetän saksalaisen luoksenne. Minulla on kiire, ja tuollaisten nuorukaisten suhteen saavat kauniit naiset enemmän aikaan kuin parrakkaat miehet. Hyvästi, arvoisa neiti, ja olkaa varma siitä, että me iloitsemme vieraastamme.
Kun pormestari oli lähtenyt huoneesta, sanoi Henriika:
— Kuinka äkkiä ovatkaan asiat joutuneet toiselle tolalle kuin odotin. Minä pidän teistä, olen teille kiitollinen, — mutta olenhan vanki, vanki!… Seinät alkavat minua ahdistaa, katto painaa minua. En tiedä, olenko iloissani vai epätoivoissani. Teillä on kyky vaikuttaa junkkariin. Kertokaa hänelle Annasta, liikuttakaa hänen sydäntänsä; olisi meille molemmille parasta, jos hän läksisi.
— Te tarkoitatte teille ja teidän sisarellenne, vastasi Maria tehden epäävän kädenliikkeen. — Tuossa on lamppu. Tulen tänne jälleen, kun junkkari tulee.