Maria meni huoneeseensa ja heittihe siellä leposohvalle, mutta pian hän nousi ja alkoi kulkea levottomasti edes takaisin. Sitten ojensi hän ristissä olevat kätensä kauas eteensä ja huudahti:
— Oi jos hän läksisi, jospa hän vain läksisi! Rakas Jumala! Hyvä, laupias taivaallinen Isä, suo hänelle onnea ja siunausta, mutta varjele minun mielenrauhaani! Salli hänen lähteä ja vie hänet pois, pois, kauas täältä!
Viideskolmatta luku.
Vaihettajan majatalo sijaitsi leveän kadun varrella ja se oli komea rakennus, johon kuului avara piha täynnä monenlaisia ajopeliä. Vasemmalla portista oli tilava oveton suoja, johon johti korkea holvikäytävä. Täällä istui kuorma-ajureita ja muuta väkeä nauttien olutta ja viiniä, — eivätkä nuo vieraat näyttäneet panevan pahaksi, että talon kanat lensivät penkeille ja väliin pöydillekin, — täällä suuren lieden ääressä puhdisteltiin vihanneksia, keitettiin ja paistettiin, täällä täytyi tarmokkaan emännän väliin kutsua avuksensa kovakouraiset palvelustyttönsä ja renkinsä, kun vieraat rupesivat käsikähmään tai joku juoppo sattui ryyppäämään naukun liikaa. Täällä harjoitettiin myöskin äskettäin käytäntöön tullutta tupakanpolttoa. Tosin sitä tekivät vain muutamat merimiehet, jotka olivat palvelleet espanjalaisissa laivoissa, — mutta rouva van Aken ei voinut sietää tuota äkeää hajua, vaan piti auki akkunat, joissa nähtiin kukkivia neilikoita ja solakoita palsameja sekä kirjavia tikliä häkeissänsä. Portin toisella puolen oli kaksi suljettua huonetta. Ulomman ovella oli sirosti puuhun piirrettynä Horation sanat: ·
"Ille terrarum mihi praeter omnes
Angulus ridet."
[Ei mailmass' toista soppea,
Mi mulle näin ois mieluisa!]
Tähän pitkänkapeaan huoneeseen ei päästettykään ketä tahansa. Se oli kokonaan laudoitettu ja keskellä kattoa, jossa oli runsaasti nikerryksiä, veti huomiota puoleensa omituinen kirjava kuva. Se esitti talon isäntää. Tuo arvokas mies parrattomine kasvoinensa, kiinnipuristettuine huulillensa ja pitkine neninensä, josta omistaja sai oivallisen suuntaviivan piirtimellensä, istui roomalaisen sotapäällikön puvussa valtaistuimella, ja Vulcanus ja Bacchus, Minerva ja Pomona ojensivat hänelle lahjojansa. Klaus van Aken eli — kuten hän kernaammin kuuli itseänsä nimitettävän — Nikolaus Aquanus olikin erinomainen mies, jolle monet olympolaisista olivat kannelleet oivallisia lahjojansa, sillä ammattinsa ohella harrasti hän myös innolla tieteitä ja useita eri taiteita. Hän oli taitava hopeaseppä, näppärä leimasimien valmistaja ja kaivertaja ja sen ohella etevä rahaintuntija, uuttera tiedemies ja muinaiskalujen kokoilija. Hänen pieni vierashuoneensa oli samalla myöskin museo, sillä hyllyillä, joita oli joka seinällä, nähtiin runsaasti harvinaisia kaluja sievästi järjestettyinä. Siellä oli vanhoja kannuja ja juoma-astioita, rahoja monta eri kokoa, jalokiviä huolellisesti lukituissa lasilippaissa, muinaisaikuisia savi- ja pronssilamppuja, kiviä, joissa oli muinaisroomalaisia kirjoituksia, roomalaisia ja kreikkalaisia terrakottateoksia, hiottuja marmorikappaleita, jotka Aquanus oli löytänyt Italiassa raunioista, näiden lisäksi faunin pää, käsivarsi ja jalka sekä muita pakanallisiin taideteoksiin kuuluneita palasia, sitten vielä kaksi kauniisti emaljoitua lipasta, joista toinen oli bysansilaista, toinen limogesilaista tekoa. Olipa siellä vielä nähtävänä roomalaisen pantsarin puolikas ja mosaiikkipala roomalaisesta kylpyhuoneesta. Näiden muinaiskalujen sekaan oli asetettu kauniita venetialaisia laseja, pinjankäpyjä ja kamelikurjenmunia. Tuskinpa oli Hollannissa toista sellaista juomalaa, ja erittäin hyvää oli myös viini, jota siisti tarjoilijatar kaatoi omituisenmuotoisista kannuista kauneisiin kolpakkoihin. Tässä huoneessa oleville vieraillensa suvaitsi herra Aquanus itse näyttäytyä; portin toisella puolen olevassa piti hänen vaimonsa komentoa.
Nyt ei "Angulus", kuten tuota hienoa juomalaa nimitettiin, vielä ollut ehtinyt täyttyä, sillä aurinko oli äsken mennyt mailleen. Kynttilät olivat kumminkin jo sytytetyt ja ne paloivat kolmihaaraisissa korkeissa rautaisissa kynttiläjaloissa, joiden jokaisen osan, niin solakan keskuspylvään kuin nuo taivutetut, kiemurtelevat ja suikertelevat köynnökset, Aquanus oli takonut omin käsin ja mitä huolellisimmin.
Muutamia vanhanpuoleisia herroja oli asettunut erään pöydän ääreen juomaan viiniä, toisen ääressä istui kapteeni van der Laen — uljas hollantilainen, joka oli mennyt englantilaiseen sotapalvelukseen ja tullut kaupunkiin yhdessä muiden Allenin puolustajien kanssa, — taiteilija Vilhelmi, Yrjö junkkari ja ravintolan isäntä.
— Tuottaa todellakin nautintoa tavata teidän kaltaisianne ihmisiä, junkkari, sanoi Aquanus. — Te olette matkustellut silmät auki, ja tuo, mitä kerroitte Bresciasta, kiihottaa uteliaisuuttani. Tahtoisin saada tuon kirjoituksen.