— Toimitan sen teille, vastasi junkkari. — Sillä elleivät espanjalaiset toimita minua toiseen maailmaan, niin käyn varmaan vielä kerran alppien tuolla puolen. Oletteko täällä saanut käsiinne joitakin roomalaisia muinaiskaluja?
— Olen kyllä, herra. Roomalaislinnan kanavan luota — kenties muinoisen praetoriumin — paikalta ja Katwykistä. Voorburgin läheisyydessä oli kai forum Hadriani. Sieltä on tuo pantsari, jota näytin teille.
— Vanha, vihreä, ruosteen kaluama kapine, huudahti Yrjö. — Ja mitä ajatuksia se kumminkin saa hereille katselijan mielessä! Ehkäpä roomalainen seppä on takonut sen juuri tuon kuljeksivan keisarin varalta. Kun tarkastan tätä pantsaria, näen edessäni Rooman legiooneinensa. Kun vain voisin teidän tavoin, herra Vilhelmi, lähteä tuonne Tiberin rannoille, jossa menneet vuosisadat kuvastuvat mieleen selvästi kuin nykyhetki.
— Teidän seurassanne, vastasi Vilhelmi, — menisin kernaasti vielä kerran Italiaan.
— Ja minä teidän seurassanne.
— Ensiksi turvaamme vapautemme, vastasi taiteilija. — Kun se on tehty, niin kukin jälleen on oma herransa, ja sitten — miksikä en sitä teille tunnustaisi — sitten ei mikään enää pidätä minua Leidenissä.
— Entä urut? Ja teidän isänne? kysyi Aquanus.
— Veljeni viihtyvät hyvin rauhassa täällä kotona, vastasi Vilhelmi, — mutta minä, minä kaihoan ja ikävöin…
— Maan päällä on seisovia vesiä ja virtoja, keskeytti häntä Yrjö. — Taivaalla pysyvät kiintotähdet paikallaan, mutta kiertotähdet eivät voi olla vaeltamatta. Samoin on meidän ihmistenkin joukossa tyytyväisiä olentoja, jotka kuten kasvit ovat kiintyneet siihen paikkaan missä elävät, ja on myös muuttolintuja sellaisia kuin me. Minä pidän enemmän meidän elintavoistamme. Mutta kuullaksenne kaunista laulua ei teidän todellakaan tarvitse lähteä Italiaan. Kuulin äsken laulua, — laulua, joka…
— Missä? Oikein käyn uteliaaksi.