— Van der Werffin talosta se kuului.
— Pormestarin rouva se oli.
— Ei suinkaan, hänen äänensä on toisenlainen.
Kapteeni oli tämän keskustelun aikana noussut paikaltaan tarkastellakseen isännän omituisia aarteita. Nyt katseli hän kaunista pyöreätä tarjotinta, johon sujuva, tarmokas käsi oli hiilellä piirtänyt oivallisen häränpään.
— Mikäs muhkea nauta tämä on? kysyi hän isännältä.
— Sen on piirtänyt itse Frank Floris, vastasi Aquanus. — Hän tuli tänne kerran Brysselistä ja kävi tapaamassa taiteilija Artjenia. Mutta vanhus ei ollut kotona. Silloin otti Floris hiilen ja piirsi sillä tuon kuvan. Kun Artjen sitten tuli kotiin ja näki häränpään, katseli hän sitä kauan ja huudahti sitten: "Frank Floris — tai itse paholainen!" Tämä juttu… Mutta tuollahan tulee herra pormestari. Tervetuloa, herra Pietari. Mikä harvinainen kunnia!
Vieraat nousivat paikaltaan ja tervehtivät kunnioittavasti van der
Werffiä; Yrjö hypähti seisoalleen, tarjotakseen hänelle tuolinsa.
Pietari istuutui hetkeksi ja joi lasin viiniä, mutta pian hän antoi
junkkarille merkin ja läksi pois hänen seurassansa.
Kadulle tultua hän muutamin sanoin pyysi junkkaria menemään hänen kotiinsa, koska häntä siellä odotettiin tärkeän asian takia. Sitten hän meni kaupunginsihteerin asuntoon.
Yrjö kulki ajatuksiinsa vaipuneena ja mieli jännitettynä pormestarin talolle päin.
Varmaankaan ei kenelläkään muulla kuin Marialla voinut olla hänelle asiaa. Mitähän tällä oli sanottavaa näin myöhään illalla? Olivatkohan he katuneet sitä, että olivat tarjonneet hänelle asuntoa tykönänsä? Huomisaamuna oli hän aikonut muuttaa sinne; ehkä tahdottiin nyt, ennenkuin oli liian myöhäistä, ilmoittaa hänelle, että oli päätetty toisin. Maria kohteli häntä toisin kuin ennen muinoin, se ei ollut epäiltävissäkään, mutta sehän oli luonnollista! Mutta hän oli uneksinut toisenlaisesta yhtymisestä, aivan toisenlaisesta! Tosinhan hän oli lähtenyt Hollantiin myöskin palvellakseen Oranialaisen puoltamaa asiaa, mutta kyllä hän sittenkin olisi ohjannut ratsunsa rakasta Italiaa kohden, jossa aina tarvittiin hyvää miekkaa, eikä pohjoseen, ellei olisi toivonut Hollannissa tapaavansa häntä, jota ei koskaan ollut lakannut ikävöimästä. Nyt oli tämä toisen vaimo, ja hänen puolisonsa oli osottanut Yrjölle hyvyyttä ja luottamusta. Riistää rakkautta sydämestään hän ei voinut; mutta hänen oli pysyttävä lujana, oli voimakkaasti torjuttava mielestänsä hänen omistamiseensa kohdistuvat ajatukset ja iloittava vain hänen näkemisestään; se oli hänen velvollisuutensa Marian puolisoa ja itseänsä kohtaan, ja hän tahtoi pyrkiä täyttämään tuon velvollisuuden.